Päivä alkoi varsin laiskasti. Makoilin sohvalla ja katselin sivusilmällä telkkaria koneella istuen. Olisi ollut tarkoitus siivoilla, mutta enpäs saanutkaan aikaiseksi. Pyykit pesin ja jonkun verran illemmalla tiskailin, mutta siinäpä se.
Lähdin tallille automaatin kautta pati tuntia ennen kengityksen ajankohtaa ja menin ratsastamaan. Maastoilureissu oli melko extreme tänään. Lunta satoi vaakasuoraa ja tuuli. Eteensä ei nähnyt kunnolla ollenkaan, koska lumi joka satoi, oli “hilemäistä”, se sattui silmiin, sinne asti päätyessään. Kuitenkin ihan paskasta säästä huolimatta menin vielä pidennetyn lenkin. Tallissa kerkesin siivota karsinan ja Donnakin sai hetken siellä levähtää ennen kengittäjän saapumista. Kengitys meni yhtä hyvin, kuin aina ennenkin, nyt mennään näillä taas seuraavat seitsemän viikkoa eteenpäin.
Syötiin murun kanssa illalla tortilloja, nam olivat tosi hyviä! Nyt loppu illan aion maata tässä sohvannurkassa ja katsoa televisiota. En tee tänään enää yhtään mitään!
Päivä 17: Hetki
Eräs ranta kesällä 2011
Voi onni ja autuus, huomenna on vapaapäivä, jes! Toivoisin, että saisin itsestäni niin paljon irti, että siivoaisin tämän asunnon (katsotaan). Huomenna on myös Donnan kengitys, seitsemän viikkoa on taas mennyt niin, että hujahti!
Koska tällekään päivälle mulla ei ole sen syvempää kerrottavaa (ihan tavallinen tylsä työpäivä takana), niin jaan teidän kanssa taas yhden tarinan alun…
Saran elämä
Sade piiskasi vanhan talon ikkunoita. Sara katseli ankeaa säätä kahvikupin ääressä ja mietti, miten kaikki olikaan saanut alkunsa.
Vielä äsken hänellä oli ollut kaikki, mitä hän oli koskaan halunnut: Mies, joka rakasti häntä ja ihana tulevaisuus tämän kanssa. Nyt hänellä oli vain vanha talo, jonka vessa vuoti ja kaksi koiraa, jotka nekin tuntuivat välttelevän hänen seuraansa.
Lattia narahti Saran kävellessä hakemaan lisää kahvia. “Neljäs kuppi” hän huokaisi. Tänäkään yönä olisi turha odottaa unta. Sara oli valvonut nyt yhteensä viikon putkeen. Ei sillä, että hän olisi edes halunnut nukkua. Sarasta ei ollut ottamaan itseään hengiltä heikkona hetkenä, mutta jotain hän sentään pystyisi tekemään. Hän aikoisi näännyttää itsensä. Sara poltti tupakkaa ketjussa, joi iltaisin muutaman pullon viiniä ja koko hänen päivänsä ateriointi koostui lähinnä muutamasta omenasta. Ennen hän oli ollut kaupungin tavoitelluin tyttö. Muut olivat kadehtineet hänen kauneuttansa. Lisäksi Sara oli vielä mukavakin, hän ei ollut koskaan antanut itsensä ruveta pinnalliseksi. Hän oli uskonut, että kaikissa on jotain hyvää. Sara naurahti ivallisesti tuolle ajatukselle. Nykyään hän oli katkeroitunut ja vihasi koko maailmaa. Parasta olisi, kun ei koskaan enää tarvitsisi nähdä ketään.
Sara katsoi likaista keittiötä. “Tähän urakkaan tarvittaisiin kokonainen armeija” hän mietti ja sytytti uuden tupakan. Sara ei ollut pitkään aikaan kävellyt sukkasiltaan talossansa. Lattiat olivat yksinkertaisesti niin likaiset ja tahmeat, että hyvä kun sukat pysyivät jalassa. “Yäk, miten sinä voit asua näin?” Oli huudahtanut Saran ystävä Katri, joka oli tullut yllätysvisiitille viime viikolla. Sara oli ajanut ystävänsä tiehensä pessimistisyydellään ja oikeastaan hänelle oli aivan sama, vaikkei kukaan enää koskaan puhusi hänelle.
Puhelin pirahti soimaan keittiö tasolla. Se oli soinut useamman kerran, mutta Saraa ei huvittanut tarkastaa soittajaa, se olisi kuitenkin joku lehtimyyjä, joka taas yrittäisi myydä hänelle sukkia tai Seiskan kestotilausta. “Myisivät elämiä, niin voisin harkitakin”, Sara hymähti mielessään ja tumppasi tupakan muiden joukkoon.
Radiosta juontaja kehoitti kaikkia elämään, kuin päivä olisi viimeinen ja messusi elämän irtiotoista. Sara oli kokeillut kaiken jo. Oli matkustanut paljon ulkomailla, tavannut julkkiksiakin reissuillansa, saanut mahdollisuuksia suuntaan ja toiseen. Jos Marko ei koskaan olisi tullut kuvioihin, saattaisi Sara tälläkin hetkellä siemailla kylmää juomaa jossain Espanjan rannikolla ja nauttia hyvästä palkasta pienellä vaivalla. Mutta ei, hän oli hylännyt tämän kaiken miehen vuoksi, miehen, joka lopulta oli päätynyt sänkyyn hänen parhaan ystävänsä kanssa ja sitten ilmoittanut, että Sara ei ikävä kyllä ollutkaan hänelle se oikea. Tässä vaiheessa Saralla oli mennyt usko elämän reiluuteen ja fraaseihin, kuten “paistaahan se aurinko risukasaankin” ja “paskat paistaa!” Sara murahti huuliensa lomasta saaden koirat tuijottamaan häntä. “Ensimmäinen ääneen sanottu sana tänä päivänä” jatkoi Sara murinaansa.
Kännykkä pärähti taas soimaan. Sara katsoi laiskasti luuriinsa päin ja nojasi tuolilla taakse päin ylettääkseen kännykäänsä. Soitto tuli tuntemattomasta numerosta. “Puhelinmyyjä, ihan varmana” mietti Sara. Toisin, kuin yleensä hän päätti silti vastata puhelimeen.
“Haloo?”
“No moi Sara, miten sä kuulostatkin noin varautuneelta, onko kaikki hyvin?”
“Joo… on, numeroa ei näkynyt, kuvittelin, että taas joku puhelinmyyjä.”
“Heh, lähdetäänkö illalla johonkin?”
“En mä taida.”
“Miksi ei?”
“Mulla on vähän kiireitä…”
“Niin, kuin mitä?”
“…”
“Niin, ei siis mitään syytä kieltäytyä, laittauduppas nätiksi, mä tulen hakemaan sua puolen tunnin päästä, nähdään!”
Sara huokaisi ja sulki puhelimen. Soittaja oli Emma, Saran serkku. Eron jälkeen Sarasta oli tuntunut siltä, että ihmiset pitivät häntä jotenkin vammaisena, ikään kuin hän ei enää ymmärtäisi puhetta ja tarvitsisi jatkuvasti jonkun katsomaan, mitä hän teki ja ettei hän nyt vaan loukkaisi itseään. Emma käyttäytyi juuri näin. Saraa ei tippakaan olisi huvittanut poistua itsesäälinsä kehdosta, mutta vaihtoehdot taisivat olla vähissä.
Peilistä tujottivat väsyneet kasvot. Tukka oli sekaisin ja hampaat kellertävät. Sarasta tuntui, että hänen naamansa valui alaspäin, varsinkin suupielien kohdalta. Sara ilmeili hetken peilille ja suuntasi suihkuun. Vesi höyrysti suihkuhuoneen ja muodosti kattoon vesipisaroita. Sara sulki silmät ja antoi lämpimän veden huuhtoa pois mielipahaansa.
Sara maalasi kasvoillensa tumman meikin ja pörrötti hiuksensa. Hän vilkasi itseään peilistä ja mietti, että ei paha, ehkä hän kaiken tämän itsesäälinsäkin alla olisi vielä ihminen. Sara kiskoi juuri kenkiä jalkaansa, kun Emma kaarsi autolla pihalle. Vielä viimeinen katse peiliin ja sitten Sara astelisi ulkomaailmaan.
“Moi, kiva nähdä pitkästä aikaa, voi sä oot laihtunu hurjasti, syötkö sä kunnolla?”
“Moi, joo, en nyt pahemmin, vähän olen ehkä kuntoillut viime aikoina enemmän.”
“No, mut sehän on kiva, hei kuule mä vähän ajattelin, että mentäisiin käymään tuolla pubissa. Sinne tulee pari mun kaveria… älä nyt näytä noin säikähtäneeltä, sä tarviit ihmiskontakteja hei, et sä voi koko ajan vaan istua ja sääilä itseäsi tuolla mökissä, sähän tuut ihan höperöksi!”
Sara huokaisi syvään mielessään ja mulkaisi Emmaa kulmiensa alta. Hän kun oli ajatellut, että he kävisivät nopeasti vain jossain kahvilla, mutta nyt Emma olikin kutsunut kaverinsa paikalle. Kiva.
Emma lauloi radion tahdissa hyvän tuulisena. Hänellä oli selvästikin hyvä päivä. Sara seurasi tuulilasinpyyhkijöitä katseellaan ja pohti, olisiko hypnoosi hänelle hyvä vaihtoehto. Josko joku saisin hänen mielensä solmut avattua ja hän voisi vihdoinkin olla taas normaali oma itsensä, Vai oliko Sara jo kadottanut itsensä tämän uuden murottavan minänsä syövereihin. Emman kiljasu havahdutti Saran.
“PEURA!”
Sara nytkähti rajusti penkissään Emman tehdessä äkkijarrutuksen. Eläin tuijotti autoa keskellä tietä. Sillä ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Emma katsoi otusta silmät suurina ja hänen äänensä oli kimeä säiikähdyksestä.
“Mä en huomannut ollenkaan, onneksi ei törmätty siihen!”
Sara hymähti hieman. He olivat nytkin muutamien metrien päässä peurasta, tältä etäisyydeltä ei olisi ollut mahdollisuutta törmätä siihen.
“Perkele, hus!”
Emma karjaisi auton ikkunasta ja peura otti jalat alleen.
Loppu matkan Sara sai kuunnella Emman “mitä jos” tarinoita ja kauhistelua siitä,että kunta ei rakentanut hirvi aitaa toisensa perään, että metsän elukat eivät pääsisi pelottelemaan kunnon autoilijoita pimeän turvin.
Vihdoin he saapuivat Pubin pihaan. Sara pisti merkille, että parkkipaikka oli aivan täysi.
“En viitsinyt kertoa, mutta täällä on tänään Kaija Koo keikalla, et olisi kuitenkaan tullut, jos olisin kertonut.”
“No en varmasti olisi! Pääsikö unohtumaan, ettei Kaija Koo ole mun suosikki ja täällä on ihan hirveästi ihmisiä! Mä otan taksin ja painun kotiin, mee sä vaan kuuntelemaan sitä Kaijaas!”
Sara avasi oven kiukkuisena ja marssi takseille päin. Emma tavoitti hänet ja maanitteli Saraa vielä harkitsemaan.
“Mä tarjoan, Sara pliis!”
“No yhdet sitten vaan ja sit viet mut takaisin kämpälle!”
Emman silmät välkehtivät riemusta, kun hän oli saanut tahtonsa läpi. Taas.
Emma raahasi Saraa ovelle päin ja höpötti innoissaan Kaijan keikasta. Sara katseli ympärillensä varautuneesti. “Luojan kiitos ei tuttuja” hän mietti huojentuneena. Se tästä vielä puuttusikin, että Marko saapastelisi paikalle uuden rakkaansa kanssa esittelemään onneansa. Sitä Sara ei kestäisi. Ajatuskin raastoi Saran rintaa, hän yritti karkoittaa tuon ajatuksen mielestään. Emma lirkutteli narikka miehille ja he saivat takkinsa naulakkoon puoleen hintaan.
Koko oieni pubi oli aivan täynnä populaa. Tiskillä sai jonottaa suhteettoman kauan ja kaksi työntekijää sinkoilivat sinne tänne kieli vyön alla ehtiäkseen ottaa rahat pois kaikilta. Sisään pääsy oli sentään ilmainen, sillä Emma oli saanut liput joltain tuttavaltaan.
Kaija Koo polkaisi keikkansa alkuun ja Sara pääsi vihdoin lähemmäs tiksiä. Ihmiset tungeksivat lavan suuntaan ja taputtivat hillittömästi. Sara sai juuri ja juuri äänensä kuuluville huutaessaan tarjoilijalle “YKSI SIIDERI!” Siemaillessaan juomaansa hän katsoi salia ja sen ihmisiä.
“Morjens!”
Saran oikealle puolelle oli ilmestynyt jostain mies. Sara pisti nopeasti merkille huolitellut hiukset, hampaat vaatteet.
“Moi” Sara vastasi mahdollisimman viileästi. Juuri tällä hetkellä hän ei kaivannut elämäänsä urosta, ainakaan sellaista, joka viihtyi koko kylän naisten pedeissä.
“Eiks ookkin hyvä keikka?”
“No en mä nyt tiedä, en oikeestaan edes tykkää Kaija Koosta, vaan olen täällä pakon sanelemana…”
“Ai… no totta puhuakseni ei ole kyllä munkaan suosikkeja. Kunhan tulin, kun pyydettiin, kaverit on tuolla lähempänä katsomassa keikkaa.”
Sara vilkaisi miestä syrjäsilmällä “kivan näköinen” hän pohti. Samassa Emma hyökkäsi Saran luokse silmät hehkuen.
“Ai, te oottekin jo tavanneet, missäköhän Miika on?”
Sara näytti sen verran hölmistyneeltä, että Emma päätti vähän valottaa tilannetta.
“Niin siis Miika ja Kimi on ne henkilöt, keiden piti littyä täällä meidän seuraan, mutta Miika karkasi tuolta lattialta ja Kimiä mä en ole nähnyt koko iltana täällä, mikäs teillä on meininki, mennäänkö vielä jatkoille jonnekiin keikan jälkeen?”
Sara oli juuri aloittamassa, että oikeastaan hänestä olisi parempi lähteä kotiin, kellokin oli jo tarpeeksi paljon, kun Kimi ennätti ensin.
“Mehän voitaisiin mennä kaikki mun luokse, laitetaan sauna päälle ja nautitaan vähän viiniä.”
“Hyvä idea” Hihkaisi Emma silmät loistaen.
Kimi lähti etsimään Miikaa ja Emma iski Saralle silmää. Sara puolestaan näytti Emmalle kieltä. Tästä tulee varmaan elämäni kurjin ja tylsin ilta ajatteli Sara.
Kaija lopetti keikkansa aikanaan ja Kimi tilasi taksin. Tähän mennessä Sara oli jo ehtinyt tutustumaan Miikaankin, joka oli tilittänyt tälle koko illan entisestä suhteestaan humalansa kasvaessa. Sara toivoi mielessään, että Markokin puhuisi hänestä jossain noin kauniisti, se oli tosin toive ajattelua, olihan hän nyt niin onnellinen täydellisen Niinansa kanssa…
“Taksi on täällä” Emman huudahdus havahdutti Saran ajatuksistaan.
Päivä 15: Rakkaus
Ruotsinlaivalla 2010
Sunnuntai aamu aukenikin varsin myrskyisissä olosuhteissa. Ulkona kävi melkoinen tuuli ja lumituiverrus, kun kahlailin nietoksissa koirien kanssa. Mun ratsastustunti olikin tänään vasta neljältä ja elättelin toiveita siitä, että oltaisiin tunti sään takia peruttu, kun oli ihan hirvee laiskotus koko aamun, mutta opettaja meinas, että ihan hyvä ilma, pidetään tunti.
Löysin tieni tallille tunnin ennen opettajaa, että kerkesin siivoamaan karsinan ja laittelemaan kaiken valmiiksi, että pääsen mahdollisimman nopeasti lähtemään tunnin jälkeen. Ehdittiin 10-15 minsaa kävelemään ja vähän ravailemaankin ennen opea. Sitten kun hän saapui paikalle, pistikin hän meidät aivan tosi koville. Väistöjä harjoiteltiin (jotka kuumentaa Donnaa aina ja saa mutkin ihan hermostumaan) ja sitten otettiin myös laukat pellolla, koska kenttä oli aika liukas. Olin niin puhki tunnin jälkeen ja niin oli heppakin! Tunti oli taas tosi hyvä ja opettavainen, mutta jukolauta, että tämä opettaja saa ihmisen väsyksiin (positiivisessa mielessä)! Donnakaan ei naksunut yhtään mistään, tosin takajalkaansa se kolautti pienen vekin pellolla laukkaillessaan.
Kaupassa käytiin ja heitin koirat tosi pikaisesti ulos, kun tultiin takaisin. Nyt en poistu kotoa enää minnekään!
Päivä 14: Talvikuva
Tammikuu 2012 maastossa
Kylläpä olikin kiire päivä töissä! Ja tottakai heräsin taas aamulla kello viisi ja sitten vaan pyörin tuskissani sängyssä ja lopulta tuli nälkäkin. Kahdeksalta taisin nukahtaa ja ysiltä soikin jo kello. Hiukan oli silmät ristissä, kun koitin jotenkin suoriutua aamupuuhista ja muistaa kaikki asiat, mitä pitää ottaa töihin mukaan. Koirat jäi tänään kotiin, koska muuten olisivat tallilla joutuneet odottelemaan autossa.
Koska mua väsytti ihan hirveesti, pohdiskelin, että en jaksa ratsastaa tänään, mutta en halunnut jättää myöskään liikuttamatta. Päädyin sitten juoksuttamaan, sitä ei ollakaan pitkään aikaan tehty. Donna oli tosi innoissaan ja pörheenä. Laukkasi kauheeta vauhtia menemään korvat hörössä. Asia, joka sai mun tukan taas pystyyn oli vaan se, kun jostain alkoi kuulumaan välillä *naks, naks, naks*. Sillä joskus viime kesänä naksui joku jalka, mutta se meni sitten ohitse. Tietysti maalailin sitten piruja seinille ja aloin katsomaan, ettei se nyt vaan onnu tai mitään… no ei siltä kyllä näyttänyt hetkeäkään. Venyttelin tallissa kaikki jalat, sekä kaulan ja ei niissä mikään ainakaan siinä naksunut. Saattaa olla, että naksuminen on kuulunut “omasta päästäni”, tai sitten on vaan jotain harmitonta. No, päätin kuitenkin lopettaa stressaamisen heti alkuun. Siinä määriin teki hanki tehtävänsä, että tamman tuli niin hiki touhutessa, että sai jäädä talliin.
kotona tehtiin siipan kanssa itse lihapullia ja muusia, toivottavasti tulee hyvää.
Päivä 13: Teema “Valo”
Kesäkuu 2011
Aamu urkeni tänään melko aurinkoisissa merkeissä, vaikka heräsinkin ensimmäisen kerran jo aamu viideltä, jonka jälkeen nukuin pari tuntia pätkissä ja loput pyörin tuskissani, kun en vaan saanut nukuttua ja sitten kaikenmaailman hölmöt asiatkin alkoi pyörimään päässä.
Töissä päivä meni varsin joutuisasti. Hankalia asiakkaita ei ollut, kuin muutama ja ihmetyttä herätti mustalaisporukka illalla, joka tuli kysymään imukuppeja…no ei ole meillä sellaisia myynnissä, mitä ihmettä lemmikinomistajat niillä tekisivät. Onneksi tämä iloinen perhe lähti melko nopsaan, kun totesin muuan tarjoustalon menevän kohta kiinni ja siellä on ihan varmana niitä! Päivän aikana sattui jotain muutakin ärsyttävää/kummaa, josta olisin halunnut vähän avautua, mutta olen jo kerennyt unohtamaan asian. Kenties se ei lopulta sitten ollutkaan niin suuri asia, kuin alunperin mietin. Uusi kännykkä on nyt toiminnassa ja jo nyt on mennyt hermo siihen sata kertaa.
Ajelin töiden jälkeen tallille hoitelemaan hommat ja moikkaamaan heppaa. Kävin kaupassa vielä kotimatkalla ja koska ostospussi oli aika painava, päätin, että soitanpa miehelle ja pyydän, että tulee jelppimään mua. No, koko sen saakelin matkan mä tappelin sen puhelimen kanssa ja koitin saada sitä soittamaan ja toimimaan, mutta se paska ei vaan tehnyt yhteistyötä. Viimein sitten, kun olin jo melko lähellä sain sen toimimaan, mutta eipä vastannut mieheke mulle puhelimeen. Siinä sitten autolta nappasin Möhkiksen kainaloon (sen panta jäi töihin, enkä saanut remmiin kiinni) ostoskassin toiseen ja Nupun remmin ostoskassi käteen ja lähdin vaappumaan kotiin päin. Ei muuten ole koskaan tuntunut tuo matka niin pitkältä, kuin tänään…normaalisti tämä vituttaisi mua niin lujaa, että olisin pahantuulinen koko illan ja varmaan huomisenkin, mutta sen yhden erityisen syyn takia olen kuitenkin hyvällä tuulella.
Huomenna lyhyt päivä töissä, ratsastelua pellolla ja sunnuntaina pitäis sitte olla tunti. Nyt vaan vähän näyttää siltä, että siksi päiväksi on luvattu aikamoista myräkkää, joten katsotaan nyt…
Päivä 12: Arkeni
Töissä sovittelen Nupulle tossuja
Noniin, sinne meni torstai. Töissä oli tänään tosi mukava päivä, ihmiset oli kaikki ihania ja hommat toimi, niin kuin halusinkin. Lisäksi on yksi erityinen syy, miksi mielialani on kohonnut merkittävästi (tai siis ehkä on syy, ehkä se on jotain muuta).
Töiden jälkeen poikkesin ystävän luona, josta pakenin tunnin päästä, koska hänen ihastuttava alle vuoden ikäinen lapsensa on oppinut vihdoin pitämään meteliä ja se ei ole mitään ihan pientä!
Päätettiin, että undulaatit ja Tintti vaihtaa paikkoja. Kiwi on mennyt jotenkin ihan ihmeellisen näköiseksi ja uskon, että niille tekis hyvää päästä pienenpään häkkiin, ei sovi tuo iso häkki noille, muutenkin hassua pitää kahta pientä lintua isossa häkissä ja isoa sitte paljon pienemmässä.
Päivä 11: Hullua
Nuppu ja Möhkis, kuva taitaa olla vuodelta 2011
