Aamulla pyyhälsin niin kovalla tohinalla töihin kaikkine kantamuksineni, että laitoin vahingossa jalkaani lenkkarit ratsastuskenkien sijaan. Huomasin tämän siinä vaiheessa, kun lähdin töistä ja ihmettelin, että missä mun jodhpurit…no ei auttanut, kuin iskeä lenkkarit jalkaan ja chapsit päälle.
Tehtiiin tänään kentällä laukannosto harjoituksia, jotka sujuivat ihan loistavasti! Olin niin sairaan tyytyväinen ja Donnakin pääsi vähemmälä työllä tänään, koska hommat toimi niin hyvin. Kahdeksikkoa ravailtiin ja käveltiin. Pikkusen ravattiin vielä keskihalkaisijaa. Tuntui niin super hyvältä. Päivän vinkkinä voidaan kuitenkin todeta, että lenkkarit on perhanan huonot ratsastuskengät…
Pääsin kotiin ja ajattelin pitkästä aikaa pompata vaa´alle. Pakko sanoa, että koin tehneeni viimeisen kahden-kolmen viikon aikana niin paljon töissä ja tallilla (ratsastus lähes joka päivä, kahta päivää lukuunottamatta), että odotin laihtuneeni. Mitä vielä, vaaka näytti 50,4kg!! En ole eläissäni painanut näin paljon. Painoni on hyvin pitkään ollut siinä 45-48kg. Nyt tämä kaksi kiloa lisää sai mut epäilemään, että vaaka on rikki…täytyy punnita huomenna eläinvaa´alla uudelleen töissä. Siinä samassa miettiessäni tätä painon nousua, aloin näkemään itseni…no paksuhkona. Saako näin edes sanoa. Mä koen, että tässä on nyt mulla paino-ongelman alku.
Ihan ekana lakkaan juomasta sitä siideriä, joka on kaiken pahan alku ja juuri. Lopetan epäterveellisen hesburger/subway/pizza syömisen ja koitan noudattaa jonkun näköistä ruoka-aikataulua.
Suunnitelmani on, että aamulla viilis ja leipä ennen töihin lähtöä. Töissä 12 aikaan välipala (banaani ja jugurtti). 16.00 joku lämmin sapuska ja seuraavan kerran kotona klo. 20-21 Iltapalaksi leipää, mysliä ja jugurttia tms.
Nyt saa jäädä karkit, sipsit sun muut! Aion myös niinä kahtena päivänä, kun en mene tallille, käydä hölkkäämässä, sanoi polvet siitä sitten mitä tahansa. Nyt tähän on tultava muutos.
Uusi viikko, uudet kujeet…no ei oikeestaan. Samalla tavalla mennään, kuin viime viikko, tuskin tässä mitään maata mullistavaa ehtii tämän viikon aikana edes tapahtua (koputtaa puuta). Samat kuviot duunissa, niin kun aina (tänään olin tosi pitkästä aikaa yksin töissä, kun harjoittelijalla oli koulupäivä) ja samalla lailla, niin kuin viime viikollakin, pörhälsin tallille töistä.
Se, mikä tässä päivässä oli erinomaista, oli juurikin tämä illan ratsastus. Pistin merkille, että Donnalla on aika kovat kiimat taas menossa. Arvelin jo tästä, että voi olla vähän hankala ja mahdollisesti yhteistyökyvytön…ja mitä vielä! Lähdettiin pihasta ja yllätyin jo siitä, että ravailtiin niin rauhaksiin (yleensä mennään, eikä meinata). Laukkakohdalla valmistauduin taas siihen, että kiukuttelun saavuttamana nelistetään taas kiitoa, niin kuin yleensä. Kaiken tämän sijasta, Donna nosti vasemman laukan. Seisoin hetken aikaa jalustimilla (niin kuin aina, kun mennään lujaa), mutta tällä kertaa laukka oli niin keinuvaa ja pyörivää, että teki oikein mieli istua alas ja antaa mennä. Olin hieman hymyä tämän kaiken jälkeen! Ja vielä tallillakin, sekä autossa kotiin päin matkalla ja vielä nytkin. Nämä ne on niitä kullan arvoisia hetkiä, joita haluan vaalia sydämessäni. Pohjimmiltani edelleen rakastan vauhtia ja laukkaamista maastossa. Kesti vain hetken aikaa löytää se tunne uudestaan. Tarvitsin vain rohkeutta ja aikaa.
Ja mä kun suunnittelin muutama vuosi sitten, että alan syöttämään magnesiumia hevoselleni, jotta se ei kuumisi niin paljoa, sitten päätin tukeutua aina vaan vahvempaan kuolaimeen ja halusin koko ajan saada hevosen rauhallisemmaksi, kolusin myös kaikki keskustelupalstat vinkkejen toivossa “kuinka saada hevonen rauhallisemmaksi”.
Nykyisellään olen oikein onnellinen, etten ole puuduttanut sitä, vaan se on eteenpäinpyrkivä ja joskus liian reipaskin. On ihanaa, kun ei tarvitse paukuttaa pohkeilla ja pyytää hevosta liikkumaan eteenpäin, vaan se toimii omalla “moottorillaan”, niin kuin sanotaan. Meillä on maasto käytössä kombikuolain hätäjarruna. Se on yhdistelmä hackamorea ja omppuniveltä. Siinä on pieni vipu. Tämä on ainoastaan varokeino. Hevosta ei tarvitse repiä, eikä pidättää koko ajan. Pidätteet ylipäätään saavat olla hiuksenhienoja, pelkkä istuntakin saattaa jo riittää. Olen päättänyt pitäytyä siinä, sillä ei vara venettä kaada reippaan hevosen kanssa (joskin, jos niin iso eläin lähtee säikähtäneenä viemään, siinä ei paljon kuolaimet, tai istunnat auta). No se siitä tänään sitten. Voi, kun huomenna pääsisin nauttimaan samasta rauhasta, mitä tänään koin. 
Taas yksi eletty viikko takanapäin. Eilen lähdimme töiden jälkeen ystäväni tupareita viettelemään Helsinkiin. Oli tosi mukavaa ja alkoholia kului kiitettävästi, niin kuin myös rahaakin…
Heräsin tänään aamulla yllättävän pirteänä. Söin tuhdin aamupalan ja toivoin sen karkoittavan krapulan pois (toki otin myös sinäänsä aika kiltisti, etten nyt ihan kaksin käsin). Ikäväkseni sain huomata, että ei se ihan täysin kyllä kaikonnut, vaan iski sitten hieman myöhemmin. Kotiin lähdettiin siinä puol neljän aikaan. Tavoitteena oli, että kerkeän kuudeksi tallille tunnille. Olimme siinä viiden maissa perillä ja vaihdoin nopsaan vaatteet ja pyyhälsin kohti tallia. Siellä mua vastassa olikin erittäin kurainen hevonen molemmin puolin.
Olen aika ypeä itsestäni, sillä saatiin ajoissa kaikki valmiiksi! Harjasin, kuin viimeistä päivää ja karvat vaan pöllysivät (mä en ymmärrä, miten siitä lähteekin niin paljon karvaa!!). Kymmentä vaille kuusi kävelimme alkukäyntejä kentällä ja aikalailla tasalta saapui opettaja. Olin vähän varautunut, että ne laukat ei tule sieltä sinne oikealle taas, niin kuin ajattelin, mutta oikeastaan, ne nousikin paljon helpommin tänään, kuin koskaan aiemmin! Jospa tästä siis sittenkin on hyötyä tästä ahertamisesta ja hampaiden kiristelystä?!
Kun laukat oli saatu kolmeen kertaan kuntoon oikealle, pystytettiin kentälle yksi este. Lopulta korkeus oli n. 60cm ja Donna vaihtoi pariin kertaan itse laukan esteen jälkeen oikeaksi! Olin kyllä mielettömän ylpeä tammasta! Ja itsestänikin, en ole Donnan kanssa koskaan noin suurta estettä hypännytkään.
Vähän pohdiskelin satulaa, että taitaa olla vähän ahdas kaaresta ja sain tukea opettajalta ajatukseen. Nyt, kun saa aikaiseksi, vaihdan kaaren isompaan. Selkään muodostuu oikeanlaisia lihaksia, Yeah!
…jotta parhaat hetket tuntuisivat sitäkin hienommilta. Näin se on tämä hevosharrastus: verta, hikeä, kyyneliä, pettymyksiä ja saavutuksia. Sen sain taas tänään huomata. Aina ei mene hyvin ja sillon, kun on mennyt pidemmän pätkän hyvin, on ihan luonnollista, että joskus tulee takapakkia.
Koko päiväni on mennyt juostessa ympäriinsä. Ensin aamulla Agrimarkettiin hakemaan hevoselle ruokaa. Kaupan kautta töihin ja töistä kodin kautta tallille. Tarkoitus oli tehdä kentällä niitä laukkaharjoituksia. Olen päättänyt, että kolme nostoa on tultava ilman kiihdyttelyä joka kerta. No, tällä kertaa ne kaksi ensimmäistä tuli ihan ookoo. Vähän oli kiukuttelua jälleen kerran ja poikittelua, mutta kuitenkin. Kolmatta nostoa odotin aika kauan. Donnalla on ikävä tapa nykiä mua kaulalle. Mä olen yrittänyt opetella pysymään pystyssä ja olemaan antamatta periksi, mutta joskus voimat loppuu ja ei vaan enää jaksa! Lisäksi se alkaa poikittamaan ja liikkumaan aivan vinona. Sitä ei saa asetettua (ihan sama, miten paljon yrität asettaa ja pistää sisäjalalla vastaan) ja se on pakko kääntää voltille, jotta saadaan asetus läpi. Sitten tätä joutuu jatkamaan melko kauan, että saadaan unohdettua taas se laukannosto ja sen aiheuttama kuumiminen ja voidaan yrittää uudestaa. Olin jo luovuttamassa, kun se laukka nousi vihdoin ja viimein. Olin valmis laulamaan halleluuja ja vaikka mitä. Sain vaihtaa suuntaa. Olin ihan rätti, poikki, puhki tämän rupeaman jälkeen. Aloin jälleen taas miettiä, pitäisikö vaan siirtyä sinne maastoon ja tehdä vaan sunnuntaisin tunnilla kenttähommia valvovan silmän alla, mutta kyllähän se niin on, ettei se riitä. Mun on myös itse pidettävä yllä perusratsastusta ja olen luvannut itselleni, että kentällä käydään vähintään kaksi kertaa viikossa, plus yksi tunti.
Kotiin päästyäni painelin saunaan ruuan jälkeen. Oi, että kun on ihanaa vetää itsensä lauteille pitkin pituuttaan makaamaan ja antaa kipeän selän venyä! Ikävä kyllä meillä ei edelleenkään ole kauan kaipaamaani saunatyynyä, joten joudun kestämään tämän pienen epämukavuuden. Jostaan syystä sitä tyynyä ei meinaa vaan raaskia ostaa…
Saunan jälkeen hieroin kipeisiin lihaksiin pirunkoura geeliä ja toivon sen ennalta ehkäisevän huomisia jumeja.
Olen huomannut, että näin vanhemmiten sitä alkaa paikat kipeytyä nopeammin. Jos on päiväkin väliä, etten ratsasta, niin tuntuu, että jokainen nikama vastustaa liikettä ratsastamisen jälkeen. Syy voi tietenkin olla myös se, että mulla on mahdollinen nivelsairaus, joka oireilee mm. polvien, ranteiden ja lonkan kipuna. Se on joku “reuma tyyppinen” juttu, muttei sentään ihan reuma kumminkaan. En ole edes varma, mikä sen sairauden nimi oli, mutta suvussani on sitä ja se on helposti periytyvä. Kerään vielä rohkeutta mennäkseni lääkäriin, en haluaisi leikkaukseen…
Huomenna pääsen nauttimaan taas ihmisten ilmoille ystävien pariin! Lähdemme tupareihin pk-seudulle! Yksi asia ystäväpiirissäni tosin varjostaa mieltäni. Toivon, että asiat eivät ole niin, kuin ne nyt näyttäisivät olevan.
Uskomatonta, että tänään on torstai…mä elän yhä uudelleen vaan maanantaita toisensa perään.
Työpäivä meni sutjakkaasti ja sain olla avuksi monessa koulutusongelmassa tänään. Aloin tosissani miettimään, että mitä jos jossain vaiheessa laittaisin oman käytöskoulun pystyyn? Onhan mulla kuitenkin takataskussa jos jonkunlaista vippaskonstia ja kotona ollut vaikeita koiria. Olisi paljon helpompaa auttaa ihmsten koiria, kun näkee konkreettisesti mkä on tilanne ja mikä menee vikaan. Yleensä se voi olla ihan vaan kehonkieli, joka kertoo koiralle vääränlaista viestiä, mutta ihminen ei tiedosta tätä. Toki autan myös mun omassa työssä mielelläni näissä asioissa, mutta jos päättäisin ihan alkaa antamaan koulutusta kunnolla paneutuen yhteen koirakkoon kerrallaan, niin siitä kyllä tarvitsisin jo ihan palkkaa erikseen. Paras vaihtoehto voisi olla siis toiminimi. Nyt on niin moni ihminen sitä kysynyt, että enkö laittaisi omaa “käytös klinikkaa” pystyyn, että voisin alkaa vakavasti harkitsemaan tätä sivutoimena…
Tulin kotiin tänään suoraan tallin sijaan. Vähän tiskailin ja ihan tosi hitusen siivoilin, mutta pää on jotenkin tyhjä (en tiedä johtuuko se taas yhdestä pienestä muutoksesta illalla), vai onko muuten vaan ajatukset lomalla.Tästä johtuen ei tämä kirjoittelukaan oikein rullaa eteenpäin niin, kuin toivoisin. Tuntuu, ettei ole mitään kirjoitettavaa, tai kerrottavaa. Se herättääkin mussa usein ajatuksen, että onkohan mun elämä jotenkin tosi tylsää. Jos mulle jotaan sattuu, niin sattuu sitten tallilla, tai töissä, johtuen siitä, että mulla ei ole täällä ns. meno kaveria. Jos asuisin pk-seudulla, olisi varmasti iltaisinkin mulla tekemistä. Kävisin enemmän ihmisten ilmoilla ja se tekisi toisaalta hyvää, sillä isot ihmismassat (ja joskus pienemmätkin) on aina ahdistaneet mua.
Jos sitä siirtyis sitten muihin hommiin, vaikka takaisin siivoomaan.
Suuntasin aamusta tallille koirien lenkityksen jälkeen. Olin vähän kahden vaiheilla maaston ja kentän suhteen, mutta päätin, että jos tänään mennään kentälle, niin huomenna voidaan pitää maastoilupäivä.
Laukannostoihin kestyin jälleen. Oikealle laukka nousee ekan kerran OK (tänään tuli muutamia ravipätkiä väliin), mutta sitten aklaa poikittelemaan ja häsläämään. Jouduin monta kertaa kääntämään voltille, että taipui oikeaan suuntaan ja sain asetuksen sinne, minne pitikin. Se on sanoinkuvaamattoman raivostuttavaa, kun se vaan jäkittää vinossa ihan väärään suuntaan! Saatiin nostoja kuitenkin tehtyä, kun sain se yllätettyä ja viimeinen nosto lähti suoraan käynnistä ja oli tosi magee! Vasemmalle laukat nousee, kuin unelma vaan. Loppuun tehtiin sitten kahdeksikkoa ravissa. Ei meinannut millään malttaa ja kaahotteli vaan menemään (muistin kuitenkin asettaa kunnolla taas oikeaan), sitten keksin ottaa mukaan pysähdyksiä vähän missä sattuu ja kas, kun alkoi taas kuuntelemaan. Kaikenkaikkiaan meni kuitenkin ihan mukavasti ja olin ihan tyytyväinen.
Ajellessani tallilta kotiin soitti isäni ja kysyi tulemmeko mökille syömään. Siippa oli asiasta erimieltä ja jäi kotiin. Möksällä söin ihania pihvejä ja lohkoperunoita, sekä raikasta salaattia (oi että oli muuten hyvää!) ja nappasin takaisintulomatkalle kyytiin mummini ja tätini.
Loppu illasta toivoin, että voisimme mennä käymään siipan kanssa terassilla, mutta taitaa jäädä se väliin tältä päivältä. Jos joku ihana pk-seudun kaveri lukee tätä, niin Miss you much!! Sitten, kun pääsen sinne takaisin, niin mulla on aina seuraa, eikä tarvitse miettiä, mitä tekisi tänään. Polvi on valittanut koko päivän ja olen ollut eilisestä lähtien vielä kaikenlisäksi mahataudissa (luulen, että se johtui perunoista, joita söin) ja nyt tänään illalla huomasin, ettei se ole mennyt vielä kokonaan ohitse. No ei se mitään. Mulla on vielä yksi siideri (skumppaakin jäi eilen juomatta, mutta on jo nyt pilalla), joten taidan korkata sen ja mennä partsille haaveilemaan siitä terassista. Adiós!
Odotin tätä kovin, mutta hienoisesti myös petyin. Olisi pitänyt tarkemmin suunnitella tämä vappu ja miettiä mitä tekee ja kenen kanssa. Lopputuloksena nyt istun yksin kotona skumppineni ja yhden siiderin kera. Syön yksin vappuruokaa ja istun ehkä parvekkeella nauttimassa auringosta. Muru nukkuu, koska sillä oli viime yö töitä ja on myöskin tuleva.
Ehkä ensi vappuna sitten repäisee ja tekee jotain mukavaa ystävien kanssa. Nyt ei kyllä olisi ollutkaan rahaa mihinkään lähteä, että siinä mielessä tilanne on vähän plus miinus nolla. Jos nyt sais edes tuon telkkarin toimimaan, niin se pelastaisi jo vähän. Mietin myöskin, että oliskohan ihan säälittävää ottaa tuosta Nuppu mukaan ja käydä sen kanssa paikallisella terassilla yhdellä siiderillä. Sinne on ainakin ennen saanut ottaa koiran mukaan. Ulospäin se vaan näyttää varmaan aika tyhmälle istua yksin koiran kanssa siellä. Nyt vähän harmittaa, että päätin just tänään antaa Donnalle vapaapävän. Hieno sää ois ollut ratsastella. Ei auta nyt kun myöntyä kohtaloonsa rauhallisesta Vapusta ja antaa muiden rällästää. Huomenna voin olla siitä ainakin melko tyytyväinen, että tuskin poden kauheaa krapulaa, jos ei nyt mitään maatamullistavaa tapahdu. Koitin vähän fb:ssä huudella kavereita juhlimaan, mutta mä olen kyllä yleensä aina ollut se henkilö, jonka seuraa ei niin kauheesti kukaan kaipaa. No anyway mä alan rämpyttelemään uudestaan telkkarin kaukosäätimen ON nappia, jos se vaikka alkaisikin toimimaan.
