Oi maanantai. Uusi viikko, uudet kujeet? Ei vissiin. Turhauttava päivä osin takana. Töissä oli aika hiljainen päivä ja Nupun kynsien leikkuu vei kaikki mehut musta. Mä en tarkalleen ottaen voi tietää, mitä kauheeta sille on oikeen menneessään tehty, mutta tää kynsienleikkuu rumba pahenee kerta kerralta. Nuppuhan on ollut mulla siis kolme vuotiaasta lähtien ja ja tämä ongelma ei helpota sitten ei yhtään. Joka kerta käydään se sama tappelu ja joka kerta molemmat on ihan poikki. Kynnet on myös ihmeen haperot osin…
Sainpahan senkin asian pois päiväjärkästä. Iltaa vasten mulle tuli ihan kamalan paha mieli ja se ei väisty sitten millään. Huomenissa olen menossa kaverin kanssa ratsastamaan, toivon, että meille suodaan hyvä ilma ja reissu on onnistunut ja mukava. Piristystä tässä tarvitseekin taas.
Myös kuntoilun osalta mun pitäis nyt ottaa se ryhtiliike, muuten saan syyttää itseäni siitä, että kesän tullen itken, ettei mitään biksuja kehtaa pitää päällä! Vihdoin, kun olisin valmis alkamaan pukeutua hitusen naisellisemmin joskus, niin tuntuu niin paksulta, ettei uskalla. Eilen otetuissa ratsastuskuvissa näytin kyllä kovin hoikalta. Välillä mietin, mahdanko vahingossa saada tästä itselleni ongelman. En seuraa painoa aktiivisesti, mutta peilikuva näyttää paksulta. No se siitä sitten, painun miettimään omiani….
Kahlasin veteen miettivin jaloin.
Katselin kauan. Nähdä aloin.
Ehtoo läheni aaltojen myötä
paeten jäljessä-liukuvaa yötä.
Tyyntyi läike ja kuvasti saaret,
taivaan, rannat, kaislojen kaaret.
Kaiken omistin, kuin vedenpinta.
Kirkasta rauhaa, hiljaisinta.
Katsoin sieluuni, katsoin eteen.
Solahti vieras airo veteen:
mies tuli soutaen selkiä pitkiä.
Kuvastin särkyi. – Aamulla itkin.
~ Aila Meriluoto ~