Oli kylmä keväinen maaliskuun loppu. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta, mutta yhden mieli oli synkkä, kuin myrskyinen meri ulapalla. Hän oli tehnyt päätöksen. Hän oli kyllästynyt elämään ja kyllästynyt niihin lukuisiin ihmisiin, joille hän purki sydäntänsä ja nämä ihmiset nyökyttelivät ymmärtäväisesti kirjoitellen samalla papereihinsa ja vilkuillen välillä kelloa. Tapaamisten oli tarkoitus auttaa häntä kohti uutta upeaa ja onnellista elämää. Tänään hän oli saanut tarpeeksi. Enää hän ei jaksanut esittää onnellista ja piilotella syviä uurteita käsissään. Hänen mielensä oli repaleinen ja rikki ja sitä ei korjaisi enää mikään koskaan.
Jokin tuossa pienessä herkässä sielussa oli särkynyt niin pahoin, että sen eheäksi saaminen oli mahdotonta enää. Siispä hän käveli päättäväisin mielin kohti omaa kuolemaansa varmana siitä, että tällä kertaa hän pääsisi pakoon elämää.
Hän, jonka nimi on tässä tarinassa Maria laahasi jalkojaan väsyneesti katsellen samalla noita nuoria rakastuneita pareja. Kerran hänkin oli ollut siinä. Maria kulki vielä jonkun matkaa, hän muisti autiotalon syrjässä kaupungin laidalla. Hän oli usein käynyt kuvaamassa tuota vanhaa taloa. Siellä huokui mennyt ja aika oli pysähtynyt paikoilleen. Toki talo oli myös kodittomien ja narkkareidenkin käytössä silloin tällöin, mutta talon yksi ovi oli ja pysyi kiinni. Talon pihassa Maria seisahtui. Rappuset kutsuivat häntä astumaan niille ja raollaan oleva ovi vavahteli kärsimättömänä odottaen Marian tarttuvan kahvaansa ja kävelevän sisään. Talossa tuttu hieman makea ja tunkkainen tuoksu iski vasten kasvoja. Lattialla olevat roskat ja kuivuneet lehdet rapsahtelivat kenkien alla Marian astellessa varovasti eteenpäin. Hän katsahti talon takkahuoneeseen ja näki mielessään, kuinka kerran tuossa talossa elämä oli vallannut tämän huoneen kaikkina eri vuoden aikoina.
Maria astui portaille ja kiipesi päättäväisesti sitä huonetta kohden, jonka ovi ei vielä koskaan ollut auennut. Tänään oli kuitenkin juuri se päivä, kun ovi työntyi syrjään. Maria seisoi yllättyneenä paikoillaan hetken aikaa ja tunsi pienen sykähdyksen sisällänsä. Jokin kummallinen kutkuttava tunne, jota hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut. Oliko se iloa vai jännitystä? Hän ei tiennyt. Joka tapauksessa hänen elämän ilonsa hiipi pikkuhiljaa takaisin hänen jäseniinsä. Ovi narahti valittaen ja paljasti taakseen kätketyn huoneen. Se oli täysi koskematon. Suuri tomu kerros peitti allensa sängyn, verhot, kauneuspöydän, lattian. Aika oli täydellisen pysähtynyt siellä, jossa kerran joku oli itkenyt ilon ja surun kyyneliä. Maria hiipi sisään ja sulki oven perässään. Hän laski kädessään olevan pienen pussukan täynnä pillereitä pöydän kulmalle. Hän hymyili, se tuntui omituiselta kaiken sen keskellä, mitä hänen päänsä sisällä myllersi.
Aurinko pilkisti ohuen verhon välistä ja ympäriinsä leijuva pöly näytti taianomaiselta. Maria kurkotti kättänsä kahlitakseen nyrkkiinsä pienen hetken tuon sykähdyttävän huoneen tuomasta autuudesta. Hymyillen hän sulki oven perässään, astui rappuselle ja juuri, kun elämä hänessä oli voittanut, petti vanha ja laho askelma hänen jalkansa alla. Marian liikkumaton ruumis makasi elottomana rappusten juurella ja hän katseli sitä portaiden yläpäässä. Hän ja talo olisivat nyt toistensa. Jos hän nyt olisi kyennyt itkemään, hän olisi sen tehnyt. Maria toivoi helpotusta ja pääsyä pois, mutta lopulta kaikki se tuntui niin kovin väärälle ja hänen edessä ollut elämänsä merkitykselliseltä.