Uusi viikko, uudet kujeet…no ei oikeestaan. Samalla tavalla mennään, kuin viime viikko, tuskin tässä mitään maata mullistavaa ehtii tämän viikon aikana edes tapahtua (koputtaa puuta). Samat kuviot duunissa, niin kun aina (tänään olin tosi pitkästä aikaa yksin töissä, kun harjoittelijalla oli koulupäivä) ja samalla lailla, niin kuin viime viikollakin, pörhälsin tallille töistä.
Se, mikä tässä päivässä oli erinomaista, oli juurikin tämä illan ratsastus. Pistin merkille, että Donnalla on aika kovat kiimat taas menossa. Arvelin jo tästä, että voi olla vähän hankala ja mahdollisesti yhteistyökyvytön…ja mitä vielä! Lähdettiin pihasta ja yllätyin jo siitä, että ravailtiin niin rauhaksiin (yleensä mennään, eikä meinata). Laukkakohdalla valmistauduin taas siihen, että kiukuttelun saavuttamana nelistetään taas kiitoa, niin kuin yleensä. Kaiken tämän sijasta, Donna nosti vasemman laukan. Seisoin hetken aikaa jalustimilla (niin kuin aina, kun mennään lujaa), mutta tällä kertaa laukka oli niin keinuvaa ja pyörivää, että teki oikein mieli istua alas ja antaa mennä. Olin hieman hymyä tämän kaiken jälkeen! Ja vielä tallillakin, sekä autossa kotiin päin matkalla ja vielä nytkin. Nämä ne on niitä kullan arvoisia hetkiä, joita haluan vaalia sydämessäni. Pohjimmiltani edelleen rakastan vauhtia ja laukkaamista maastossa. Kesti vain hetken aikaa löytää se tunne uudestaan. Tarvitsin vain rohkeutta ja aikaa.
Ja mä kun suunnittelin muutama vuosi sitten, että alan syöttämään magnesiumia hevoselleni, jotta se ei kuumisi niin paljoa, sitten päätin tukeutua aina vaan vahvempaan kuolaimeen ja halusin koko ajan saada hevosen rauhallisemmaksi, kolusin myös kaikki keskustelupalstat vinkkejen toivossa ”kuinka saada hevonen rauhallisemmaksi”.
Nykyisellään olen oikein onnellinen, etten ole puuduttanut sitä, vaan se on eteenpäinpyrkivä ja joskus liian reipaskin. On ihanaa, kun ei tarvitse paukuttaa pohkeilla ja pyytää hevosta liikkumaan eteenpäin, vaan se toimii omalla ”moottorillaan”, niin kuin sanotaan. Meillä on maasto käytössä kombikuolain hätäjarruna. Se on yhdistelmä hackamorea ja omppuniveltä. Siinä on pieni vipu. Tämä on ainoastaan varokeino. Hevosta ei tarvitse repiä, eikä pidättää koko ajan. Pidätteet ylipäätään saavat olla hiuksenhienoja, pelkkä istuntakin saattaa jo riittää. Olen päättänyt pitäytyä siinä, sillä ei vara venettä kaada reippaan hevosen kanssa (joskin, jos niin iso eläin lähtee säikähtäneenä viemään, siinä ei paljon kuolaimet, tai istunnat auta). No se siitä tänään sitten. Voi, kun huomenna pääsisin nauttimaan samasta rauhasta, mitä tänään koin. 🙂