No niin, taas se tulee. Muutoksen kaipuu. Ja tää asunto…kun mä haluan myydä tän ja haluan muuttaa isompaan. Mä niin ikävöin mun vanhaa asuntoa. 60 neliöinen kaksio. Tilaa oli vaikka kuinka paljon. Sijainti oli hyvä ja asunto ihana. Sitten mä jouduin siitä luopumaan, kun ei ollut varaa siinä tilanteessa asua siinä. Mua harmittaa se joka ikinen kerta, kun kävelen sen mun vanhan talon ohi. Ainut miinuspuoli siinä asunnossa oli se, ettei siellä ollut saunaa.
Toinen asia, mikä mua harmittaa on se, että miksei kukaan kehottanut mua kattomaan kaksioiden hintoja? Mä olisin saanut lainan kyllä kaksioon ja oliisin löytänyt varmasti saunallisen kaksion…niin ei pitäis jossitella, mut ihan tosissani mä nyt toivoisin, et joku olis sanonu mulle niin.
Mikäs muu mua nyt harmittaa: voiko sanoa, että osa elettyä elämää? Se, mitä koemme elämässä oli se sitten ylä- tai alamäkeä vahvistaa ja muokkaa meitä sellaisiksi ihmisiksi, joiksi tulemme. Miten moneen asiaan olisinkaan voinut vaikuttaa toisin. Olisiko se muuttanut mun elämän suuntaa, vai olisiko menty ojasta allikkoon? Mietin yksi päivä, uskonko kohtaloon…tulin sihen tulokseen, että ehkä. Silti olen kyllä sitä mieltä, että ne teot ja päätökset ohjaa elämää, mutta olisiko jokaiselle joku tarkoitus kuitenkin? Jokaiselle on mun mielestä joku, kukaan ei elä koko elämäänsä yksin, mutta olen joutunut tämän asian osalta muuttamaan käsitystäni. Minulla on muutama tuttu, jotka ovat jo keski-iässä, eivätkä he kaipaa kumppania rinnalleen. Olen myös tuntenut joskus nuoruudessani yhden vanhan nais ihmisen, joka oli viettänyt elämästään viimeiset 30- vuotta yksin ja yksin hän halusikin omien sanojensa mukaan olla.
Tajusin tässä äsken, kuinka nopeasti aika oikeasti onkaan juossut. Ihan, kuin vasta äsken olisin ollut mutsin kanssa Kauniaisten ala-asteeseen tutustumassa ja äiti kysyi; haluanko siihen kouluun? Olisi silloin varmaan pitänyt sanoa, että ei, en halua. Olisi ehkä se ala-aste aikakin ollut paljon mukavampaa. Tai sitten ei…toisaalta, kun laitetaan ”köyhä” espoolainen ”rikkaiden” Kauniaislaisten kouluun, niin mitä siitä voi odottaa tulevan? En ihan oikeasti saanut tuolta ketään ystävää koko seitsemän vuoden aikana (no, opinpahan sentään tanssimaan Åke Blomqvistin joka tiistaisella tanssitunnilla). Voisinkin oikeastaan tehdä eräänlaisen elämäkerta postauksen. Ei se varmaan ketään kiinnosta, mutta voisi olla hauskaa, taidan ottaa tämän projektin työn alle. Näihin pohdintoihin ja tunnelmiin, nyt alan siirtymään vapaa moodille, menen töihin vasta tiistana seuraavan kerran.