Ihan alkuun täytyy todeta, että nää vapaapäivät ei kyllä yhtään tunnu vapailta ja semmoisilta rentouttavilta päiviltä.
Viimeset ehkä viis tai kuus edellistä vapaapäivää ovat olleet aikaisempia herätyksiä, kun on ollut pakko ja vähän jopa edes takas seilaamista.
Nukuin yön huonosti, kun puoliso ei ollut vierellä. Jotenkin, kun on niin tottunut, että joku nukkuu joka yö vieressä, niin uni ei tulekkaan enää yksin. Lisäksi, koska pelkään pimeää ja mun mielikuvitus on ihan rajaton, joudun yksin nukkumaan joku pieni lamppu päällä. Sitten on vielä semmonen hassu juttu, että jotta mä pystyn nukkumaan kunnolla ja hyvin, niin pitäisi olla ihan täysin pimeää. Melkoinen ongelma. Yövaloa en voi pitää, koska se on mun mielestä aavemmainen…
Kukuin johonkin yhteen koneella silmiä väkisin auki pitäen ja nukahdin viimein. Viideltä heräsin sammuttamaan lampun, koska se häiritsi niin paljon. Sen jälkeen aloin näkemään painajaisia.
Olin yhden perhetuttavamme kartanolla yhdessä serkkuni ja erään lapsuudenystäväni Jannen kanssa. Talo oli tavallaan autio, mutta siellä asui ihan hirveesti kummituksia. Me mentiiin sinne taloon kuitenkin ja heiluttiin siellä. Serkkuani vähän pelotti, mutta ei nähty yhtään kummituksia ja sanoin, että jos me ei pelätä niitä tai uskota niihin, niin me ollaan ihan turvassa. Sitten sattui jotain ja meitä alkoi vissiin vähän pelottaa. Mentiin sitten ulos, jossa me nähtiin sellainen aavetyttö. Halusin näyttää serkulleni, että ne on ihan harmittomia ja meidän ei tarvi niitä pelätä. Moikkasin tätä aavetyttöä ja koitin kulkea sen lävitse ja naurahdin serkulleni ja sanoin, että katso nyt, ei mitään pelättävää. Samassa aavetyttö nappasikin mua ranteesta kiinni ja katsoi uhkaavasti syvälle silmiini, yhtäkkiä se ei ollutkaan enää ”ilmaa”, vaan siinä samanlaisena, kuin me. Siitäkös sain kauhean paniikin ja me juostiin lujaa talolle ja huusin Jannea, joka oli pelaamassa x-boxia yläkerrassa (jep, x-boxia). Talosta alkoi kuulumaan kauheeta huutoa, kiljumista ja parkumista. Sellaista, kuin jotaan ihmistä oikeen kidutettaisiin. Me oltiin tosi peloissamme, paitsi Janne, joka edelleen sanoi, että ei ne voi tehdä mitään, koska se ei usko niihin. Me alettiin uskomaan serkun kanssa kokoajan vaan yhä enemmän ja enemmän ja mitä enemmän me pelättiin, sitä pahemmassa vaarassa me oltiin, koska nyt aaveet pystyivät vahingoittamaan meitä…
Tässä kohtaa heräsin tekstiviestin ääneen, kello oli vähän vajaa kahdeksan aamulla. Puoliso laittoi viestiä, että tahtoo nyt heti kotiin sieltä mökiltä, mihin vein sen eilen. No, koska uni oli sen verran ollut pelottava, ettei mua huvittanut enää muutenkaan nukkua ja tiedän, miten karseeta on olla vieraassa paikassa ihan hirveessä krapulassa, lähdin sitten ajamaan sinne mökille päin. Tällä kertaa osasin sinne hyvin ja se pikkutiekin oli aurattu. Myös takasin päin navigaattori neuvoi ihan mökiltä asti, mikä on hassua, koska ei se eilen niin tehnyt…
Sekin oli hassua, että Forssaan päin tultaessa, ennen sen liittymäkaistaa oli puhallutus. Nyt olen joutunut puhaltamaan kaks kertaa ihan parin kuukauden sisään, kun siihen mennessä ei ole kertaakaan vielä tarvinnut, tai ylipäätään en ole mihinkään ratsiaan joutunut pysähtymään. Viimeksi sellainen oli tuonne Tammelan suuntaan, kun olin menossa tallille. Joka kerta olen tietysti puhtaat puhaltanut, koska mä en lähde rattiin kännissä. Mä tarviin niin paljon autoa, että jos kortti olis jäähyllä viikonkin, olisin pulassa.
Poliisin sanottua, että nolla tuli, hyvää päivän jatkoa, mun teki mieli sanoa, että puhalluttakaapas huviksenne myös toi repsikan puoli, sieltä tulee varmaan hyvät lukemat! Hymähdin ja toivotin kuitenkin hyvät päivän jatkot takaisin ja jatkettiin matkaa vielä Abc:lle hakemaan aamupala tarvikkeita (mulle lähinnä, koska toinen oli niin huonovointinen, että tahtoi vaan nukkumaan).
Kotiin kun päästiin keittelin sitten kahvit ja tein uunissa tuoreita sämpylöitä. Silmät on ihan ristissä edelleen yön jäljiltä ja väsymys on suuri, mutta jos se vähän hellittäis nyt pikkuhiljaa.
Mä oon siis tämmösinä hetkinä niin onnellinen, että mä en enää jaksa/halua käydä missään ryyppäämässä. Mä oon alkanu niin paljon ajattelemaan aina sitä, että jos nyt juon liikaa, niin huomenna on ihan kauhee krapula ja ei pysty tekemään mitään. Usein vielä käy niin, että se huono olo jatkuu seuraavaankin päivään ja sitten menee kaksi päivää suurinpiirtein siinä. Paljon mukavampi on herätä pirteänä ja hyvinvoivana uuteen aamuun, vaikka olisi juhlimassa ollutkin. Ei siellä aina tarvii kauheita perseitä vetää. Tosin joskus se raja on aika häilyvä, mikä on kohtuudella ja mikä liikaa. Itse onneksi osaan tunnistaa sen ajoissa, koska on aika lopettaa se alkoholilla läträäminen. Pienessä nousussa on ihan hauska olla, mutta siihen se saa mun kohdalla jäädäkin. Useemmiten sitä paitsi, jos alkoholia otan, rajoittuu se saunasiideriin tai pariin tai sitten pariin lasilliseen punkkua tai valkkaria yleensä ruuan, tai juustojen kanssa (joo, aikamoista hienostelua, mutta me syödään muutaman kuukauden välein juustoja, suolakeksejä ja rypäleitä, sekä juodaan viiniä niiden kanssa. Mä oon aina pitänyt erilaisista juustoista ja vihdoin, kun mulla on kumppani, joka pitää myös, niin on ihanaa joskus vaan kahdestaan pitää tommonen ilta).
Joskus nuorempana sitä tuli kiskottua ihan kunnolla ja aina humalahakuisesti vieläpä. Nykyään on kai sitä tullut jotenkin vanhaksi, kun ei enää semmonen huvita. Sitten on tietysti toi hevonen, joka on puolihoitotallilla, eli mun on useimmiten pakko kuitenkin mennä ees käymään siellä, joten siinä kunnossa paranee olla, että liikkeelle pääsee.
Donnalla pitäisi olla yhdeltä ratsutus, eli noin puolentoista tunnin päästä täytyy taas lähteä liikenteeseen. Koskahan koittaa sellainen vapaa, että saisin nukkua pitkään ja herätä rauhassa, loikoa kotona ja katsoa telkkaria koko päivä? Ehkä sitten kesälomalla…
Edit 15.51
Nyt on Donnan ratsutus takana. Eilinen pyllähdys ei ilmeisesti vaikuttanut mihinkään, koska ei ollut turvotusta missään normaalia enempää, eikä muutenkaan mitään poikkeavaa.
Ilma oli aivan ihana! Lämmin ja aurinkoinen, kenttä tosin oli ihan hirveessä kunnossa ja melkoiset tilsat tuli. Laukkaamista ei voinut kuvitellakaan…’
Donna meni tosi hienosti, jäi erittäin hyvä mieli. Opettaja nyt ei ollut ihan vakuuttunut kuparirollerista. Vielä muutaman kerran kokeilen niillä ja katsotaan sitten, täytyykö normaali nivel sitten vaihtaa takaisin. Sain myös kehotuksen lisätä Donnalle soijarouhetta ruokaan, jotta sille saadaan massaa ja pitää jatkossa pinteleitä sillä takajaloissa antamassa tukea.
