Matkalla jonnekin

Karvinen

En ole koskaan tykännyt kissoista. Meillä ei perheessä ole ollut yhtäkään sellaista ja aina olen enemmän tykännyt

Karvinen mökillä talvella 2011

koirista.

Ollessani ammattikoulun ekalla luokalla, luokkakaverini kissa sai pennut. Hän sai minut puhuttua ympäri, että tulisin ja valitsisin kolmesta itselleni yhden, sillä muuten hän ei tiedä, mitä kissoille tekee, sillä hän ei voinut pitää niitä itse.

Lupasin, että käyn katsomassa pentuja ja harkitsen asiaa. No, olihan ne sitten ihan söpöjä, ei voi muuta sanoa. Valitsin sitten pennun, joka oli kilpikonna värinen, mielestäni kaunein. Pentu oli kaikista pienin ja ensin sen nimeksi pitikin tulla Mörri. Myöhemmin mielessäni vahvistui ajatus Karvisesta, vaikka pentu olikin naaraspuoleinen. Lopulta pentu sai nimekseen Karvinen. Pentu aika olikin jotain ihan hirveetä. Karvinen kiipesi paljasta reittä pitkin syliin, teki yöllä pahojaan, kusi paikat, vaatteet yms… Silloin asuin ensimmäisessä asunnossani, nukuin yöni ns. ”koiran unta”, koska olin koko ajan valmiina vesipullon kanssa ampumaan sinne, missä se teki tuhojaan. Koska minulla on aina ollut koiria ja perheessämme ollut sääntö, että koirat ei tule sohville/sängyille/pöydille, pidettiin sama sääntö kissan kanssa. Se oli vaikeaa, mutta nyt Karvisen ollessa 5- vuotias se on lähestulkoon, kuin koira.

Silti yhä sanon, että ensimmäinen ja viimeinen kissa. Sillon, kun meillä menee sukset ristiin Karvisen kanssa, pääsee se mökille ulkoilemaan. Karvinen pääsi ensimmäisen kerran ulkoilemaan vasta n. 2- vuotiaana ja se oppis siihen, että kotona ollaan sisällä ja mökillä saa ravata edes takas ovesta. Kaupungissa ollessaan ei itke pihalle, vaan tietää, että sillon ollaan kotona.

Nuppu

Asuessani ensimmäisessä omasa asunnossani, yritin kovasti olla ilman koiraa. Meillä oli kuitenkin ollut syntymästäni

Nuppu mökillä 2010

lähtien koira, joten arki vaan ei tuntunut samalta ilman omaa karvakorvaa. Lopulta laitoin ilmoituksen Apulaan, josta minuun otti yhteyttä mies Tampereelta. Hän kertoi, että hänellä olisi kolmivuotias ajokoira+lyhytkarvainen collie risteytys. Heti, kun kuulin sanan ajokoira, ensimmäinen ajatus oli: ei voi olla totta… se oli ainut ehto, mitä en halunnut, että koirassa olisi mitään ajavaa… mies puhelimessa vakuutteli, että Nuppu ei aja mitään ja on tosi kiltti, ei hauku yms. Kissankin on nähnyt joskus pentuna.

Olin sitten sopivasti menossa käymään Tampereella luokkakaverini kanssa ja päätin, että no, käyn kuitenkin katsomassa, millainen koira siellä on. Vastassa oli aika apaattinen ja paksu koira, joka oli kova suukottelemaan. Mulla kävi mielessä, että koiralla on pakko olla sydänvika, diabetes yms lihavuuden takia…

Käytiin sitten pienellä koelenkillä, jolla kävi ilmi, että Nuppu tosiaan pysyy vapaana lähettyvillä. Tuolloin tietysti ajattelin sen johtuvan siitä, että se oli niin paksu, eikä vaan jaksanut.

En tiedä, oliko se sääli, vai mikä, mutta Nuppu lähti matkaani sinä päivänä. Luopuminen oli myös entiselle omistajalle raskas. Nuppu tottui nopeasti karviseen ja aloitti ensimmäisenä laihdutus kuurin… tätä nykyä se on kahdeksan vuotias iloinen, hyvässä kunnossa oleva koira. Lenkeillä on tarkkaavainen ja vapaana ollessaan yhä samanlainen, kuin silloin ensimmäisellä lenkillä. Jänikset ja oravat kiinnostaa, mutta koskaan ei ole uhmannut sanaa EI!

Donna Girl

Entinen hevoseni Kokkiksen lopetuksesta oli kulunut n. neljä vuotta. Katselin aina välillä satunnaisesti hevostalli.net:in

Ratsutus 2011 talvi

markkinoita, mutta en ostomielessä. Sitten yhtenä päivänä silmiini osui myytävän osiosta pitkä ilmoitus. Siinä oli tosi hieno kuva hevosesta ja pitkä kuvaus siitä. Soitin välittömästi äidilleni, joka soitti taas Donnan omistajalle.

Hyvin pian olimmekin jo matkalla katsomaan tammaa. Olin sitten tietysti odottanut, että heppa kulkee, niin kuin kuvassa näykikin… no ei ihan! Minä, kun en ikinä ollut käynyt lähelläkään ratsastuskoulua, tai tunteja en saanut sitä menemään, kuin hermostunutta käyntiä pää taivaassa. Donnassa oli kuitenkin jotain, joka tuntui tutulta ja vaikka ratsastus emni suoraan sanottuna päin helvettiä, olin päättänyt, että tämän minä haluan.

En kuitenkaan voinut ostaa Donnaa heti, omistaja lupasi, että hän ottaisi minuun yhteyttä parin päivän päästä. Samoina iltoina mietin myös itse, onko tämä hevonen oikea minulle, kun ratsastus ei ollut lainkaan miellyttävää…

Päivän, parin päästä tulikin viesti, jossa omistaja sanoi, että hän ei suoralta kädeltä minulle Donnaa myisi (se oli erittäin fiksua hänen osaltaan, koska enhän edes pärjännyt koko hevoselle), mutta koska olin aidosti pitänyt siitä, voitaisiin sopia niin, että kävisin muutaman kerran siellä katsomassa ja ratsastamassa. Tämä sopi minulle.

Niin siinä kävikin, että kolmannella kerralla, kävellessäni Donnan kanssa pitkää suoraa takaisin, sanoi omistaja, että mennään tekemään kauppakirjat! Olin onnellinen hevosenomistaja!

Lopulta päivää ennen synttäreitäni hain hevoseni kotiin. Siitä alkoivat lukemattomat ongelmat. Onneksi minulla oli hyvä tuki vanhan omistajan puolelta ja sain kysellä neuvoja ongelmiin. Aloin myös lopulta ottamaan kouluratsastustunteja, joiden kautta minulle aukesikin täysin uusi maailma!

Ensimmäinen vuosi oli vaikea. Moni sanoi minulle, että olen ostanut liian vaikean hevosen, että minun täytyisi luopua siitä ja hommata helpompi, mutta sisukkaana menin vain eteenpäin ja pakko sanoa: se todella kannatti!

Vaikka moni onkin sitä mieltä, että lämminverinen ei kuulu ratsuksi, on minulle mielestäni maailman paras ja kaunein hevonen!

Ainiin, se asia, joka tuntui tutulta selvisi minulle, kun tutkin Donnan sukutaulua tultuani ensimmäiseltä katsomisreissulta kotiin… Siinä oli samaa tulista ranskalaista Tiburia, kuin oli entisessä hevosessani. Olen myös monesti miettinyt, että koska entinen hevoseni oli mielettömän tulinen, niin on oltava seuraavienkin, jotta ei tulisi tylsää…

Möhköfantti

Olen jo pidemmän aikaa halunnut pienen rotuista koiraa. Chihuahua olikin ensimmäisenä minulla mielessä. Vanhassa suhteessani mieheni vain ei antanut ottaa toista. Hän oli ylipäätään eläimiä vastaan kaikella tavalla.

Ajat muuttuivat, kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Viime vuoden elokuussa perheemme jatkoksi tulikin chihuahua+venäjän toy mix. Möhkis on nyt n. 10kk iässä ja on valloittanut meidät söpöydellään ja luonteellaan. Toukokuussa 2011 aloitamme agilityn ja tähtäin on korkealle.

Undulaatit

Ensimmäinen undulaattini tuli minulle amiksen tokalla. Ostin sen muuan eläinkaupasta ja nimekseen tuli Kiwi. Olin varma siitä, että kyllä se yksin pärjää, pidän sille niin pajon seuraa, että se ei tarvitse kaveria. Lisäksi sen hetkinen seurustelukumppanini ei antanut minun ottaa toista…

Kiwi ja Nikke

Kuukaudet kuluivat ja Kiwi alkoi olla apaattinen. Se oli masentunut ja sairaan oloinen. Aloin lopulta selvittelemään syytä sen käytökseen, sillä huomasin, että se ei ollut normaalia yksinäisyyttä. Sen jalat ja nokka olivat ikäänkuin, sienen peitossa. Viimein löysin eläinlääkärin, joka osasi kertoa tuohon syyn: kalkkijalkapunkki. Kiwi sai antibioottikuurin ja alkoi taas olla oma itsensä. Kuitenkin se olin selvästi kaverin tarpeessa ja syntymäpäivälahjakseni sainkin ottaa sille sulhasen: Niken.

Nikke muutti kaksi vuotta sitten luokseni ja alkuun suhde Kiwin kanssa oli aika myrskyisä. Sittemmin koitin niitä pesittää ja munia tulikin yhteensä 12 kpl, mutta kaikki olivat hedelmöittymättömiä. Nyt pidetään taukoa ja mietitään, onko se vielä ajankohtaista ensi vuonna.

Tintti

Nyt kaksi vuotias koiras neitokakadu (Nymphicus hollandicus) Tintti muutti meille 14.5.2011 kasvattajaltaan. Olimme

Tintti (kuvan kopioin petsiestä, en jaksanut etsiä sitä koneelta, meidän koko eläinkaartin löytää siis kyseisestä pavelusta)

miettineet, että otettaisiinko lisää undulaatteja, mutta minä halusin isomman linnun. Sitten sattumalta osui ilmoitus Tintistä silmiini ja pian haettiinkin se kotiin. Ensimmäisen illan se huusi, kuin hinaaja. Se piti niin sanoinkuvaamattoman hirveää meteliä, että korviin sattui! Onneksi se hiljeni nopeasti, kun häkin peitti. Kotiutumisen jälkeen myöskin ääni vähän vaimeni, eikä se huutanut enää kokoajan ihan paniikissa. Onneksi se kiljuminen loppui, koska aloin ihan tosissaan ajatella, että tämä oli virhe…

Ensin Tintti asui omassa häkissään (joka oli toivottoman pieni) undulaattejen häkin vieressä, mutta pian saimme remontoitua yhden kaapeistamme lintujen asumukseksi ja sinne ne saivat muuttaa kaikki ja elävät siellä useimmiten sulassa sovussa, kunhan varmistaa, että ruokapaikkoja vain on tarpeeksi, ettei tule kupeista kränään.

Tintti on aika kiltti poika, kova lauleskelemaan ja hyvä lentämään. Sillä on muutama vakio sävel, mutta sen äänialat eivät ole kovin vaihtelevia. Se vastaa useimmiten vihellykseen ja rakastaa hirssiä ylikaiken. Myös salaatinlehtiä se on nyt oppinut undulaattien kautta syömään. Tintti oli meille tullessaan käsikesy, tuli herkkuja syömään kädeltä, mutta tätä kesyyttä emme ole kovin vahvistaneet enää aiikoihin, sillä Tintti on niin kovasti undulaattien perään ja ne eivät ole kovin kesyjä. Ottaa siis käyttäytymismallia niiltä.