Koska täällä on tämä tarina osuus, päätin lisätä tänne alun yhdestä, jota mahdollisesti voin jatkaa.
Mun ongelma taitaa olla se, että koen nämä mun tarinat jotenkin kauhean henkilökohtaisina oman aivojeni sopukan juttuina, etten meinaa päästää niitä vapauteen lainkaan. Tätäkin tarinaa on kirjoitettu vaikka kuinka paljon eteenpäin, mutta tässä alku.
”Hei löytäisitkö avaimen, joka sisälleni kätkettiin? Voisin aukaista sulle oven, joka tahtomattaan suljettiin. Mun kertakäyttöunelmatkin muovikääröön kääritään. Ja kertakäyttö ihmisetkin voi monta kertaa kierrättää.” – Apulanta PVC unelmia
Mun tarvitsi miettiä pari kertaa, oliko se kaikki totta. Mä makasin autuaana aamu auringon valossa ilman rihman kietomaa sängyllä ja pohdin eilistä. Päällisin puolin mun olo oli hyvä, mutta sitten taas jotenkin tyhjä ja turta.
Huokaisin syvään ja nousin ylös. Jokaista nikamaa särki, kun yritin raahautua vaatekaapille pukeekseni päälle aamutakin. Hienoinen pään särky teki tuloaan ja pelistä vastaan katsoi tuntematon ilmestys. Kauheat silmäpussit, riippurinnat ja selluliittia. Heitin pyyhkeen peilin päälle, suihku saisi jäädä.
Lattia oli ikävän kylmä ja narisi joka askelmalla. Vanhassa puutalossa oli tunnelmaa, mutta myös huonot puolensa. Lämmintä vettä tuli vain tietyn ajan päivästä, riippuen siitä, kuinka tarmokkaasti suihkua kulutti ja suureksi osaksi puulämmitteinen talo vaati jopa kesäisin välillä lämmitystä. Patterit olivat sanoneet itsensä irti aika päiviä sitten, mutta minulla ei ollut kiinnostusta tarttua toimeen ja korjailla niitä.
Raotin keittiössä hieman verhoja. Kesä oli kauneimmillaan, mutta mitä kauemmin heräämisestäni kului, sitä kiukkuisemmaksi aloin käydä. Eiliset muistikuvat hiipivät hiljaa mieleeni hörppiessäni aamukahviani.
Koin lyhyitä flashbackeja musiikista, alkoholista, parista eri miehestä ja kompuroimisesta kotiin ja sänkyyn. Koitin pinnistää muistiani ja miettiä, kenen kanssa olin saapunut kotiin, yksinkö.
Kaadoin ison kupin kahvia itselleni ja repäisin viime viikolla ostamani suklaalevyn auki. Tällä hetkellä mielessä oli tasan kaikkea muuta, kuin terveellisten elämäntapojen nopudattaminen, olinhan vetänyt eilen taas elämäni kännit ja todennäköisesti pillittänyt jokaiselle vähänkin sympatiaa minua kohtaan tarjoavalle entisen suhteeni, jota edelleen surin ja kaipasin katkerasti. Eteenpäin, sanoivat lääkärit, on aika jatkaa, elämässä on paljon muutakin, kuin miehet. Mutta mitä, jos minun elämäni sattui olemaan tämä mies?
Yläkerrassa narahtivat lankut ja suihku särähti päälle. Silmäni laajenivat säikähdyksestä. Talossa oli joku muukin. Nousin hitaasti pöydästä ja lähdin hiljaa kiipeämään portaita ylös. Suihkuhuoneen ovi oli hitusen raollaan ja sivusta paistoi paljasta ihoa. Siellä oli joku mies! Minusta tuntui, että paniikki alkoi hiipiä mieleeni. Minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa kotiintulosta, eikä varsinkaan siitä, että olisin tuonut jonkun kotiin.
Vierashuoneen ovi oli auki. Kurkistin varovasti sisään ja näin lattialla farkut. Hiivin vaatteen luo ja kurkkasin taskuun, josta löytyi lompakko. Juuri tehdessäni salapoliisi työtä, kuului kuiskaus korvani vierestä: ”Nyt ainakin muistat nimeni”.
Hypähdin nopeasti ylös ja tuijotin järkyttyneenä miestä. En kuitenkaan voinut olla pistämättä merkille, kuinka kiva vartalo tyypillä oli. Sentään olin humalaltani nähnyt, kenen kanssa juttelin, niin ei aina ollut. Yllätys oli siis positiivisen negatiivinen ja mielessäni pyöri paljon kysymyksiä, joihin en keksinyt vastausta.
Kesken pohdintojeni vieras kysyi olisiko minulla kahvia. Nyökkäsin hiljaa ja sain änkytettyä jotain alakerrasta ja sotkusta.
Lähdin hipsimään alakertaan, nyt olin aivan hereillä.
Nappasin kahvini ja menin istumaan kuistille. Sytytin tupakan. Olin jo kertaalleen lopettanut polttamisen, mutta lähiaikoina vallinneiden tunnemyrskyjen takia olin itsepintaisesti jatkanut sauhuttelua. Juuri nyt minua ei haittaisi pätkääkään, vaikka saisinkin syövän ja kuolisin pois.
Ovi aukesi ja mies istahti viereeni. Minulle tuli tosi kiusallinen olo, toivoin, että mies olisi jo lähtenyt kotiinsa. Markku Arola mietin mielessäni ajokortissa lukenutta nimeä. Jostain syytä nimi tuntui hirvittävän tutulta, mutta miestä en muistanut koskaan nähneeni.
Minua tosissaan häiritsi ajatus siitä, että en saanut yhdistettyä Markun nimeä mihinkään.
”Hei Mari, mitäs mietit?”
Hätkähdin miehen kymystä. Hitto, se tietää nimeni.
”Jos nyt ihan suoraan puhutaan, niin koitan tässä kuumeisesti saada päähäni, että kuka ihme sä olet?”
Mies hymähti, pistin merkille kivan vinon hymyn. Taitaa kaataa naisia kuppiloista ihan harrastuksekseen, pohdiskelin.
”No, nimi varmaan kävikin ilmi siitä ajokortista. Mutta uskomatonta, ettet muista minua. Me tavattiin sun häissä, mä olen Antin serkku.”
Samassa naamani lehahti tulipunaiseksi. ”Voi perkeleen perkele!” Huusi pääkoppani. Nyt muistinkin kaiken. Tämä Markku oli toiminut bestmanina minun ja eksäni häissä. Olin tavannut Markun vain muutaman kerran ja ensimmäisen niistä alttarin luona. Ilmankos mies oli siis niin tutun oloinen. Seuraava ajatus päässäni oli, että tuo jäpikkä täytyy saada ulos ja vähän äkkiä!
”Mun taitaa olla aika lähteä.”
Olin mielissäni, ettei minun tarvinnut ajaa miestä pois, vaan, että hän lähti vapaaehtoisesti. Sillä hetkellä todella tunsin, mitä tarkoittaa Morkkis!
Mies harppoi ilman paitaa pihan poikki ja venytteli jäseniään. Pian hän katosi nurkan taakse ja oli tiessään. Luulin, että oloni olisi helpottunut päästessäni Markusta eroon, mutta se olikin itseasiassa raskaampi. Kyyneleet valui pitkin poskia, mitä mä olin nyt taas mennyt tekemään!
Ryntäsin yläkertaan etsimään todistusaineistoa yöstä. Valitettavasti sain pian huomata, että pelkäämäni oli todella käynyt toteen…
Vaihdoin petivaatteet vauhdilla ja tuuletin huoneen. En muistanut tarkalleen, olinko passittanut Markun omatoimisesti vierashuoneeseen, vai oliko hän mennyt sinne itse. Päätä alkoi särkeä todenteolla.
Kello näytti jo kahta päivällä ja ilmakin alkoi näyttää synkänlaiselta. Taivas tummui uhkaavaa vauhtia ja piaan sade ropisi rytmikkäästi ikkunoihin.
Nojasin mun raskasta päätä kylmää ikkunaa vasten ja suljin silmäni. Itkin hetken aikaa hiljaa. Kädessäni ollut puhelin valui hiljalleen pois mun kädestä ja kolahti viimein lattialle. En ollut juuri koskaan tuntenut olevani niin yksin. ”Suunta on vain ylöspäin, tsemppiä, kyllä sä pystyt siihen!” Kaikki sanoivat. Mutta tiesikö kukaan oikeasti sitä, miten sisälläni kiehui myrskyn lailla. Helppohan se on lähteä toista neuvomaan, mutta kun tilanne tulee omalle kohdalle, sitä vasta ymmärtää oikeasti, miltä helvetti tuntuu.
Mieleni teki tehdä jotain tosi typerää.
Nappasin kaapin päältä puoliksi juodun viinapullon ja kulautin kurkkuun kunnon ryypyn. Neste palasi hyvin äkkiä takaisin ylös ja annoin ylen keittiön lattialle. Jollain sairaalla tavalla se tuntui musta hyvältä, minä halusin rääkätä itseäni ja tunsin, että on oikein, että kärsin, sillä itsehän olen itseni ajanut tähän tilanteeseen. Itkin hieman lisää. Viinahuurut alkoivat nostaa eilistä humalaani. Päänsärky katosi ja tunsin, kuinka mieleni hieman sameni. Syytin ja haukuin itseäni. Hajotin tavaroita ja lopulta myös vähän itseäni.
Uusi aamu koitti, avasin silmäni. En ollutkaan enää kotona.