Taas on kulunt pieni aika siitä, että olen muistanut tänne kirjoitella. Tuuletkin on taas ihan erit, kun kävin taas 
pk-seudulla entisen hevosen vanhalla tallilla, tulinkin siihen tulokseen, että enhän mä tänne halua jäädä, vaan ehdottomasti mennä sinne! Kaiketi täytyy pistää sitten pyörät pyörimään. Pyysin, että vanha tallikaveri ilmoittelisi, kun paikka vapautuu, että voin sen Donnalle varata.
Siellä vierähti pari päivää. Kulti kävi verkkokaupassa ja osti mulle (tai Donnalle) Horzelta piiskan ja pintelit. Olen tosiaan ostellut kalliimpia suojia ja ollut siinä uskossa, että ne tukee hyvin jalkaa ja on parhaat. Sitten kuulin muutaman totuudensanoman (jonka toki tiesin itsekin, mutta uskottelin, että oikotie onneen on olemassa), että pintelit on ainoat, jotka oikeasti tukee sitä kinttua!
Tänään sitten laittelin patjoja ja pinteleitä ja se sujui yllättävän mallikkaasti. Takaset oli ihan kuivat, kun tultiin lenkiltä. Olin pirun tyytyväinen. Donnaan olen ollut vähän sekä että. Se menee tosi hyvin pois päin tallista, mutta, kun tulee se lenkin vaihe, että tullaan takasin päin, niin alkaa se hösötys ja ”säikkyily”. Toki mulla menee sitten itellänikiin hermo siihen. Tänään tosin käveltiin kotiinpäin. Ratkaisin (tai koitin) ongelman sillä, että, kun alkoi se ärsyttävä tikitys ja kykenemättömyys kävellä kunnolla, annoinkin pohjetta. Sillä oli kyllä jotain vaikutusta. Huomenissa olisi tarkoitus tehdä kentällä töitä ja sitten on kengitys. Kentällä ollaan oltu tosi vähän johtuen siitä, että kenttä on tosi pehmeä. Mutta nyt, kun on ne pintelit, niin saa sitä jalkaa suojattua enemmän, niin jos nyt kerran kaksi viikossa siinä menee, niin tuskin vielä paukkuu jänteet.
Olen nyt pyöritellyt ja miettinyt päässäni kaikkia vaihtoehtoja ja yksi sieltä onkin ylitse muiden noussut mieleeni. Mun ammatti. Mä tiedän nyt tasan tarkkaan, mitä tahdon elämältäni sen osalta. Se vaatii itsessään myös sen, että lähdetään tonne ”ihmisten” ilmoille takaisin, koska täällä mun mahdollisuudet on häviävän huonot. Nyt olen valmis tekemään kompromisseja ja valmis taipumaan joidenkin asioiden edessä. Muu ei nyt auta ja sitäpaitsi, onhan mulla vielä aikaa. Jos vaikka otan sen kolmenkymmenen ikävuoden itselleni sellaiseksi deadlineksi…
ps. Kuvassa 29-vuotias poni ystäväni, jota kävin tapaamassa. Jostaan syystä ei taas kuvatekstit ollu mun kanssa samaa mieltä.