Vapaapäivä ja kymmeneltä keikuin jo hereillä. Mulla on elimistö alkanut elämään niin kellon mukaan, että silloinkin, 
kun ei tarvitsisi herätä, keho herättää kuitenkin aamuun ja aivot huutaa: TÖIHIN!
Tein saman, kuin joka ikinen muukin vapaapäivä: suuntasin kulkuni suoraan sängystä heränneenä ja koirat lenkittäneenä tallille. Mulla piti olla tänään ratsastustunti, mutta se peruuntui ja siirtyi huomiselle. Se osoittautuikin muutama tunti tämän tiedon jälkeen erittäin hyväksi asiaksi.
Laittelin Donnan kuntoon ja lähdettiin tutulle reitille. Ravailu oli tänään rauhallista, vaikka vähän ympärilleen kyttäilikin. Ylipäätäänkin oli tosi mukavaa, että suurimmaksi osaksi Donna käveli myös kotiin päin melko hyvin. Muistin vaan itsekin, että en jää vetämään, enkä missään nimessä hermostu hevoselle. Melko pitkällä ohjalla lopulta tultiinkin ja mieleeni tuli seuraavanlainen ajatelma: ratsastaja on kuin pommintekijä. Hän joko virittää, tai purkaa. Minä olin entisen hevoseni kanssa virittäjä. Me mentiin aina täysillä. Mua ei koskaan pelottanut, mutta hevonenkin oli yleensä ihan fiksu ja peloton. Me rakastettiin painaa yhdessä kiitolaukkaa. Hevonen pysähtyi aina, kun pyysin.
Sitten hevoseni meni pahentuneen puhkurin takia taivaslaitumille ja olin nelisen vuotta ilman hevosia. Tai hoitelinhan siinä välillä muutamia hevosia ja shetlanninponia siihen päivään asti, kun Donna minulle tuli, mutta eihän se ollut lainkaan sama.
27.10.11 on mun ja Donnan yhteinen taival jatkunut kolmen vuoden ajan. Kerta kerralta ollaan opittu toisistamme, ollaan opittu tuntemaan toisemme ja toimimaan tiiminä. Siinä välissä on ollut ylä- ja alamäkiä vaikka kuinka paljon. Joskus ensimmäisen vuoden aikana monesti jopa oikeesti aloin itkemään, kun ei vaan sujunut. Sitten alettiin saamaan ohjausta ja neuvoja toisen henkilön näkökulmasta. Suureksi osaksi olen ratsastanut Donnalla vain kentällä, koska mua pelotti ihan suunnattomasti ajatus maastoon menemisestä, koska Donna oli saanut mut jo pelkäämään.
Ratkaiseva käänteentekijä tuli, kun muutettiin uuteen talliin, jossa on tosi kivat maastot ympärillä. Pikkuhiljaa alettiin sitten poistumaan pihasta ja nyt se onkin hyvin suurena osana arkeamme. Vastaan on tullut: autoja, traktoreita, skootteri ja puimakone. Kaikesta on menty ohi hyvin. Olen saanut huomata, että hevoseni pysyy käsissä, eikä sinkoile taivaisiin (entinen hevoseni pelkäsi ihan hirveästi rekkoja ja traktoreita). Olin erityisen tyytyväinen siihen, että tänään, kun kävelimme kotiin päin, tuli tiellä vastaan pieni pv mopo. Kuten varmaan kaikki tietää, niistä lähtee kaikista pahin ääni kaksipyöräisistä. Mopon ollessa kohdalla Donna vähän hypähti ja siirsi takaosaa ojaan päin, mutta tilanne oli ohi yhtä nopeasti, kuin se oli alkanutkin. Kohta taas käveltiin entiseen malliin. Tämän hevosen kanssa tällaisten asioiden kohtaaminen on ollut niin helppoa. Olen itsekin voittanut ihan hirveästi vanhoja pelkojani tämän herkän kuumakalleni kanssa.
Mutta, nyt en ole enää pomminvirittäjä, olen sen purkaja. Ratsastaessani hevosellani minä rauhoitun ja rauhoitan sen. En ruoki sen menohaluja nostamalla kierroksia kattoon. Ravataan hillitysti, joskus kovempaa, mutta niin, että minä olen aina tilanteen herra ja sanon, koska on aika hiljentää ja itse säädän vauhdin, ei hevonen. On aina parempi, että hevonen ja ratsastaja ovat toistensa vastakohdat. Kuuma hevonen ja kuuma ratsastaja voivat olla yhdistelmänä huono. Tällöin myös riskitilanteet kasvavat. Kun taas, jos hevonen on kuuma ja ratsastaja on rauhallinen, saadaan kuumastakin hevosesta tasaisempi ja varmempi. Asia erikseen on se, jos ratsastaja pelkää hevostaan (niin, kuin minä pari vuotta sitten), silloin siitä tulee myöskin vaarallista. Ratsastajan tulisi aina olla se, joka kertoo hevoselle, että ei ole hätää. Hyvä johtaja turvaa oman laumansa, eikä vie sitä vaarallisiin paikkoihin ja, jos hevonen pitää ihmistään luotettavana ja hyvänä johtajana, se menee minne vain.
Jopas tulikin pitkä teksti, mutta tällaisia ajatuksia minulle nousi tänään mieleen muistellessani meidän kolmen vuoden matkaa yhdessä. En olisi ikinä uskonut, että tähän pääsemme koskaan. Siitä erityisen suurikiitos kolmelle eri ratsastuksenopettajalle, jotka saivat minut ymmärtämään ja oppimaan, miten toimin hevoseni kanssa.