Tässäpä istun ja hitusen huonovointisena näppäilen tätä blogausta tähän tietokoneen ruudulle. Takana on helvetillinen bussimatka ja sitä ennen kova setviminen, millä pääsen mihin, vai pääsenkö kotiin enää ikinä.
Tarinamme alkaa siitä, kun ystäväni tuli hakemaan minut avopuolisonsa kanssa autolla pk-seudulle juhlimaan synttäreitä. He viipyivät hetken tässä meillä, kunnes matkamme alkoi hirveässä lumutuiskussa ja liukkaassa kelissä. Pysähdyttiin vyömään hesburgeriin ja jatkettiin takaisin kohti sivistystä. Päästyämme perille haimme rakkaan ystävä pariskuntamme ja päädyimme lopulta sinne, minne olimme matkalla. Ilta oli täynnä vaiherikasta juhlimista, niin kuin kunno juhliin kuuluu: iloa ja surua, naurua ja itkua. Juteltiin ummet ja lammet, päivitettiin toistemme kuulumiset ja kun ystävä pariskunta väsyi juhlimiseen ja lähti kotiin, luvattiin me toisillemme, että me nähdään pian uudestaan! Jäljelle jäimme minä, sekä tämä ystävä pariskuntani, joiden kanssa olin heille tullut.
Paljon kerrottiin asioita ja vietettiin yhdessä aikaa. Tulipa käymään vielä ihan uudet tuttavuudetkin Minttu ja Jussi (jos en nyt ihan väärin muista nimiä).
Kellon ollessa kahdeksan aamulla aloin miettimään, millä ja koska sitä kotiin lähtisi. Pohdin, että lähden samoilla silmillä, koska jos nyt nukun, niin silloin olen kahta väsyneempi, kun herään. Käytännön ongelmien takia, kun ei saatu juna- eikä bussiyhteyttä eteenpäin päädyin sitten ottamaan 1½ tunnin lyhyet unet, joiden jälkeen heräsin aivan uutena ihmisenä…en potenut krapulaa, koska join niin vähän, mutta kokonaisen valvotun yön jäljiltä voidaan kyllä puhua henkisestäkrapulasta…ystäväni saattoi mut juna-asemalle ja tämän kävelymatkan ajan koitin selvittää mahdollisuuksiani kyytiin varsinaiselle bussipysäkille, josta lähtee linkku tänne takaisin susirajan taakse. Ensin koitin anopilleni, mutta en saanut häntä kiinni. Sitten soitin pikkuveljelleni, että kertoo enolleni (kenen luona on tällä hetkellä asumassa työharjoittelun takia pk-seudulla), että jos hän voisi hakea mut sitten juna-asemalta, kun olen seuraavalla etapilla. No, pikkuveli sattui just tänä viikonloppuna olemaan täällä päässä, mihin olin pyrkimässä. Sitten puhelua enolle, joka kertoo, että viime iltainen juhlinta oli äitynyt siinä määrin vilkkaaksi, etteivät prommillet ole tainneet vielä laskea. Kävellessämme jo hyvän matkaa yhdestä pk-seudun liikenteen pysäkistä, ajoikin ohi juuri se bussi, jolla olisin päässyt lähelle sitä expressbussin pysäkkiä! No, oltiin sen verran kaukana, ettei auttanut enää. Steissilläkin pistettiin merkille, että jep, juna tulee sitten 12.21 ja mun expressbussini taas lähtee sitten 12.25. Hylkäsin ajatuksen siis tästä aikaisemmasta mahdollisuudesta päästä kotiin sen tultua aivan mahdottomaksi. Värjöteltiin siinä steissillä yli 20 minsaa (kiitos rakas ystävä, joka värjöttelit kanssani). Oli aivan sairaan kylmä ja tuuli puri oikein luihin ja ytimiin. Sattuipa sitten niin onnellisesti, että anoppini soitti minulle takaisin ja varovasti tiedustelin, josko hän voisi minut juna-asemalta hakea ja vipata sinne seuraavalle pysäkille. Tämä onnistui ja istuinkin vielä pari tuntia heillä lämmittelemässä, josta lähdettiin ajamaan sitten pysäkille. Tämäkään reissu ei sujunut ihan kommelluksitta, koska käännyttiin vahingossa moottoritielle, kun luultiin, että siinä olevasta tiestä käännytään parkkipaikalle. Ajaessamme moottoritietä eteenpäin ja miettiessämme, mistä pääsemme ympäri, että ehdin bussiin, ajoikin se Poriin päin menevä bussi meitä vastaan.
Onneksi kyseisen pysäkin vieressä oli IKEA, jossa vietettiin sitten tunti kierrellen ja pienet ostoksetkin tehtiin. Päädyin lopulta bussiin, vaikka tämäkin oli varsin sekava tilanne, sillä yhtä aikaa pysäkillä oli neljä eri dösää, joissa luki kaikissa Poria ja jokaiselta, kun kysyin, meneekö kyseinen laatikko paikkakunnalleni tuli, että taaimmainen. Onneksi löytyi se oikea auto sitten lopulta. Kotimatka oli kyllä varsin tuskainen. Podin todennäköisesti nestehukkaa, sillä en ollut kuitenkaan illan aikana, tai aamun juonut muuta, kuin alkoholia (joka kuivattaa kehoa). Oksetti ja tuntui siltä, että kurkku on ihan tulessa (olen siis tullut tästä kaikesta kylmistelystä nyt kipeäksi). Loputtomalta tuntuneen matkan jälkeen astuin ulos linja-autosta ja kävelin ihan yhtä ikuisuudelta tuntuvan matkan kotiin.
Nyt voin huokaista helpotuksesta, sillä olen päässyt turvallisesti määränpäähäni!
Anteeksi ehkä tekstin ajoittainen sekavuus ja mahdolliset kirjoitusvirheet, tämä tuli vain yhtenä pötkönä ulos ajatuksistani ja tämä saa nyt olla tällainen nyt-
Päivä 21 Kun olin pieni
Little Miss Sunshine & Mokka saluki