Pohdiskelin tuossa taas meidän yhteistä matkaa, joka tulee tämän vuoden lokakuussa kestäneeksi neljä vuotta ja ajattelin kirjoittaa siitä.
Kaikki alkoi siitä, kun eräänä iltana lueskelin Hevostalli.net:n markkinoita. Ei ollut tarkoitus ostaa mitään, kunhan katselin (mainittakoon myös, että en koskaan ole pitänyt ruunikko väristä, tammoista, enkä isoista hevosista). Silmiini osui pitkä myynti-ilmoitus, jossa oli hieno 165cm korkea 8- vuotias lv tamma kuvassa. Se näytti juuri sellaiselta ryhdikkäältä hevoselta, joita aina koulukisoissa näki. Jokin mussa sillä hetkellä heilahti sydämessä. Koska mua ujostutti, pyysin äitiäni soittamaan hevosesta. Äiti soitteli sitten takaisin päin mulle ja kertoi, mitä omistaja oli sanonut. Olisiko mennyt viikonloppuun, kun mentiin sitten hevosta katsomaan yhdessä.
Ensimmäisiä kohtaamisia
Donna asui pienessä kotitallissa yhdessä varsansa ja ponin kanssa. Luulin ensin, että myytävänä oleva hevonen on niistä isompi, mutta se osoittautuikin sen varsaksi. Talutin Donnan pois tarhasta ja harjailin sitä tallissa omistajan samalla kertoillessa siitä. Donnalla ratsasti ensin omistajan hyvä ystävä, joka oli ratsastuksenopettaja. Donna liikkui hienosti ja paloin halusta päästä myös itse kokeilemaan. Samalla jo kyselin, että mitenkähän osamaksu, jos ei minulla heti ole summaa siitä maksaa. Kävipä kuitenkin niin, että kun minä pääsin selkään, katseli Donna mua ylä kautta melkein silmiin…ratsastus oli kaikkea muuta, kuin nautinto. Kuitenkin oli jotain, mikä siinä mua viehätti. Donnan omistaja kertoi, että he haluavat vielä nähdä muut ostaja ehdokkaat ja ilmoittavat sitten, mihin päätyivät. Ajoimme äidin kanssa kotiin ja pohdin samalla, miksi hevonen tuntui niin tutulta. Kotona tutkin Donnan sukutaulun ja syy taisi löytyä. Donnassa oli Ranskalaista ravuria nimeltään Tibur, joka jätti kuumia jälkeläisiä. Entisen hevoseni suvussa oli Tibur yhtä kaukana, kuin Donnallakin.
Entinen hevoseni Kokkis
Meni muutamia päiviä ja Donnan omistaja laittoi minulle viestin, että he pitivät siitä, että tykkäsin Donnasta aidosti, mutta he eivät ole ihan varmoja, olenko valmis Donnan kaltaiselle hevoselle. Sillä hetkellä oli totta, että se oli minulle kyllä liikaa. En eläessäni ole käynyt esim. ratsastuskoulussa, vaan äitini on opettanut mut ratsastamaan. Siispä, Donna, joka oli täysin ratsukoulutettu ei ymmärtänyt sitten alkuunkaan mun apuja ja mä ajattelin, että se vaan temppuilee.
Ravia Donnan entisellä omistajalla (kyydissä minä)
Sovimme sitten, että kävisin vielä kokeilemassa pari kertaa ja sitten katsotaan, vieläkö haluan ostaa Donnan. Taisi olla kolmas kerta, kun palailin Donnan kanssa pihaan ja omistaja sanoi, että mennään kirjoittamaan kauppakirjat, onneksi olkoon. En tiennyt, olisinko ollut onnesta sekaisin, vai huolissani, sillä olin jo vähän siinä sitten pohtinut, että ehkä he ovat oikeassa ja hevonen ei sovi mulle. Kaupat tehtiin ja sovittiin, että Donna asuu lokakuuhun asti vielä siellä.
Ensimmäinen hakureissumme meni aivan pieleen. Kanimme kuoli aamulla saatuaan jonkun kohtauksen ja automme ei jaksanutkaan vetää koppia ja hyytyi sitten melko lähelle Donnan hakupaikkaa. Jouduin soittamaan kopin omistajan hakemaan kopin pois ja ajoimme takaisin kotiin. Olin aivan musertunut. Saimme lopulta kunnollisen auton kopin vetämiseen ja vuokrasin kopin yhdeltä huoltoasemalta. Donna lastattiin kyytiin ja se oli menoa sitten kohti meidän yhteistä elämää.
Talli, josta olin saanut paikan oli iso talli pienine tarhoineen. Tallilla oli kilometrin mittainen hiittirata, uittopaikka, valaistu kenttä ja paljon maastoja. Näin äkkiä kuvaillen paikka saattaa kuulostaa tosi hienolta ja mukavalta, mutta lähdimme jo kuukauden päästä pois, sillä hoito tallilla ontui ja Donna stressasi siellä ihan hirveästi. Ratsastelut eivät sujuneet ollenkaan ja jo Donnan kolmantena mulla olo päivänään, tipuin pahasti lujasta ravista kentällä sen eteen ja se monotti mennessään mua selkään etukaviollaan.
Ensimmäinen tallipaikkamme
Äiti muutti Donnan uuteen paikkaan isäni kanssa minun ollessani töissä. Uusi talli oli paljon pienempi ja rauhallisempi. Donna viihtyi siellä hienosti. Näihin aikoihin aloin ottamaan yksityistunteja, jotta yhteistyömme saataisiin kehittymään (mulla on ollut yhteensä neljä eri opettajaa, josta jokainen on ollut painonsa arvosta kultaa). Meillä sujui epätasaisesti. Tunneilla hyvin, mutta keskenämme surkeasti. Jännitin kovasti laukkaamista ja varsinkin oikeaan kierrokseen, tuntui aina siltä, kuin Donna kaatuisi (kaatumisen tunne siitä, että sillä oli siihen suuntaan huonompi tasapaino laukassa ja se kanttasi takajaloillaan). Yhdessä vaiheessa myös tosissani pelkäsin hevostani ja jännitin sillä ratsastamista aidatulla alueellakin. Maastoon en olisi uskaltanut kuvitellakaan meneväni, sillä olin varma, ettei sillä voi siellä ratsastaa, sehän lähtisi käsistä ja tappaisi meidät molemmat! Olimme siis mielestäni ikuisesti tuomittuja ratsastamaan vain ympyrää. Salaa mielessäni toivoin, että saisin hevosen, jonka kanssa tehdä ihania maastolenkkejä.
Seuraavalla tallilla
Talven aikana meille sattui ja tapahtui taas. Olin käynyt läheisellä pellolla ratsastamassa. Päästelimme siellä aina höyryjä ja annoin Donnan aina mennä siellä täysiä. Eräs kerta olisinkin sitten vain halunnut ravailla ja kävellä, mutta Donnalleppa se ei käynytkään. Lopulta se kohelsi itsensä nurin. Lensin selästä, mutta ohjat jäivät käteeni ja koitin pitää niistä kiinni, mutta Donna riuhtaisi itsensä irti. Se porhalsi suoraa päätä tallille ja itse rämmin melkein metrin hangesta sen perässä. Olin tosi vihainen, mutta en halunnut mennä enää pellolle. Menin kentälle, jossa tasapainoni petti Donnan tehdessä sivuloikan ja putosin toistamiseen. Tällä kertaa jäin jalustimesta roikkumaan ja jalkani irtosi vasta, kun Donna takajalallaan potkaisi mua pohkeeseen. Sillä hetkellä olin aivan loppu. Menin vielä kuitenkin selkään ja ravasin yhden täydellisen ympyrän, kunnes vein hevosen talliin. Muistaakseni itkin silmät päästäni ja soitin ratsastuksenopettajalleni kertoakseni, että en enää ratsasta Donnalla. Tuona hetkenä en muuta olisikaan, kuin halunnut palauttaa hevosen entiselle omstajalleen, mutta sisu ei antanut periksi. Olin sentään luvannut hevoselle loppuelämän kodin!
Olimme noin vuoden verran uudella tallilla, kunnes halusin tuoda Donnan samaan kuntaan, jossa itse asuin. Näin Donna muutettiin ystäväni kanssa tänne asuin paikkakunnalleni ravivalmennuskeskukseen, jossa oli talleja vierivieren. Donna muutti pienempään hirsitalliin, jossa asuimme vajaan vuoden verran. Siellä uskalsin alkaa käymään haistelemassa maastoja, sillä kenttä tuolla oli aika huono. Samoilimme metsässä ja ratsastelin pitkin hiittirataa. Tallikaverini kävivät myös kanssani maastossa omilla hevosillaan. Tällä tallilla ajoimme Donnalla kerran kärryillä. Olin ostanut uudet kärryt ja laitellut ne kuntoon. Haalinut kasaan valjaat. Ikävä kyllä tämä ajo kerta jäi meidän viimeiseksi, sillä hiittiradalla mentiin kiitolaukkaa niin, että kaviot vaan kopsahteli kärryihin ja traumatisoiduimme kaikki tuosta ”kuoleman rallista” niin, että myin kärryt ystävälleni… Meistä riippumattomista syistä jouduimme jälleen kesän korvilla muuttamaan pois hirsitallilta.
Hiittisuora
Onneksi pääsimme takaisin sinne, mistä olimme lähteneetkin. Donna meni suoraan kesälaitumelle. Vannoin, että täältä emme lähtisi enää koskaan pois. Tänä aikana tapasin myös ratsastuksenopettaja Emmin, joka alkoi ratsuttamaan Donnaa ja pitämään mulle tunteja. Emmi vei meitä sanoinkuvaamattomalla vauhdilla eteenpäin. Tuntui, kuin kaikki solmut olisi auenneet ja olisin vihdoin tajunnut kaiken!
Emmi ratsuttaa Donnaa
Emmi muutti ikävä kyllä pois paikkakunnalta vajaan vuoden jälkeen ja jäimme ilman opetusta. Tuli kesä 2011. Donna nautti kesälaitumesta ja minä kesän lämmöstä. Tuli ilmi, että tallimaksuumme oli tulossa sadan euron korotus syksyllä. Meidän oli jälleen aika nostaa kytkintä. Tämän tein raskain sydämin, sillä rakastin tuota paikkaa, jossa olimme ja Donna viihtyi siellä hyvin, mutta mun resurssit ei kerta kaikkiaan riittäneet enää siellä olemiseen. Syksyn tullen muutimme tallia toiseen lähikuntaan, jonne oli ihan muutamia kiometrejä pidempi matka täältä kotoani, kuin vanhaan paikkaan. Heti ensimmäisenä iltanaan Donna juoksi langoista läpi ja haistatti suoraan pitkät muutokselle…
Ensimmäinen päivä uudella tallilla
Heti seuraavana päivänä aloin ratsastelemaan. Päätin, että jatketaan rutiininomaisesti, niin kuin vanhassakin paikassa, niin sopeutuminen on nopeampaa. Meillä oli uudessa paikassa kivat ja rauhalliset maastot, aloin tekemään käyntilenkkejä. Eteemme tuli uusia ongelmia. Donna alkoi todenteolla testaamaan mua. Se pysähteli, eikä suostunut enää liikkumaan, kuin taakse. Tukka pystyssä seurasin lähestyvää ojaa, pelkäsin ihan hulluna, että se kaatuu! Aloin ottamaan piiskan mukaan lenkeille. Poikittelua ja kiukuttelua esiintyi yhä ja se siirtyi myös kentälle. Isoin virheeni oli se, että pari kertaa tulin alas selästä, kun ojaan peruuttaminen pelotti. Jossaan vaiheessa sisuunnuin aikalailla. Päätin, että nyt perkele riittää! Jos suunta, johon hevonen suotui menemään oli ainoastaan taaksepäin, sinne sitten mentiin. Me kirjaimellisesti melkein istuttiin muutama kerta ojassa…lopulta huomasin kiukuttelun pikkuhiljaa jäävän historiaan. Seuraava ongelma oli se, ettei Donna malttanut kävellä maastossa, varsinkaan kotiin päin. Se kaahotti kauheeta vauhtia menemään puoli ravia. Tämän ongelman sain ratkaistua osin sillä, että keräsin omat hermot ja koitin olla rauhallinen. Käänsin hevosen pienen pienelle voltille ja siinä me sitten pyörittiin Donnan nenä kiinni mun jalassa niin kauan, että tuli myötäys. Jos yritti silti lähteä kaahottamaan, toistettiin sama heti. Yhä vähemmä ja vähemmän tätäkään taktiikkaa tarvitsi enää käyttää. Kun maastossa alkoi sujumaan paremmin, tulivat ongelmat kentällä vastaan. Donna kiukutteli, säikkyi, sähläsi ja minulta meni aivan totaalisesti hermo. Ihan hävettää, että menin ohjista riuhtomaan ja raivoamaan, koska se vain pahensi tilannetta. Donnaa ei koskaan ole voinut pakottaa, jos ei sitä huvita ja siinä vaiheessa pitäisi pelata älyllä, ei voimalla.
Eka maastoreissu uudessa paikassa
Tajusin, että oli aika alkaa taas ottamaan tunteja. Laitoin ilmoituksen nettiin, jossa etsin opettajaa. Ei mennyt, kuin muutama päivä, kun muuan Kaisa vastasikin viestiini ja sanoi, että olisi kiinnostunut tulemaan meitä auttamaan. Ensimmäinen tunti meni vähän tunnustellessa, mutta toisella päästiin jo hommaan kiinni. Kaikki alkoi taas naksahdella paikoilleen. Sain hurjasti lisää itseluottamusta, kun tiesin tekeväni oikein! Tästä innostuneena, nostimme ensimmäiset laukat maastossa talven 2012 aikana. Ennen olimme vain ravanneet ja kävelleet. Voi mahdoton sitä fiilistä, mitä koin tuona hetkenä. Häivähdys menneisyyttä vanhan hevoseni kanssa pyyhkäisi ylitseni, se sama tunne, vapaus!
Kaisan pitämältä tunnilta alku vuodesta 2012
Näin ollaan tultu tähän päivään. Meidän matka ei ole ollut missään nimessä helppo. Donna ei ole, eikä tule koskaan olemaan aloittelijoiden ratsu ja se oli alussa minulle aivan liian hankala hevonen, sen pystyn täysin nyt myöntämään. Kovalla työllä ja sisukkuudella olen kuitenkin saanut siitä itselleni täydellisen ystävän, joka yrittää aina kanssani parhaansa. Onhan sillä huonoja päivä, mutta niinhän meillä naisilla tuppaa välillä olemaan. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat osaltamme ihan auki. Ihmiset puhuvat, että mun pitäisi lähteä koulukisoihin sillä, mutta pelkäämpä, että siihen ei rohkeus näin kuumalla hevosella riitä. Toivoisin, että joku kaunis päivä, opettajani Kaisa hyppäisi rattiin ja kävisi esittelemässä Donnan taitoja kisakentillä. Pidemmittä puheitta, tämä oli Donnan ja Tiitun tarina alusta tähän päivään. Toivon, että yhteinen tarinamme jatkuu vielä monia vuosia!
