Yö meni huonosti. Olen jo monta yötä ollut tosi levoton. Aamulla sain äidiltä viestin: rakas ranskanluppamme oli 
kuollut aamulla taisteltuaan kaksi päivää. Pari pävää sitten se oli alkanut kuolaamaan ja olemaan kunnoltansa huono. Äiti käytti sen tutulla eläinlääkärillämme, joka sanoi, että sillä on tulehdus suussa ja se sai antibioottia. Itse hieman mietin ja kyseenalaistin tätä mielessäni, koska kyseinen eläinlääkäri ei ole kovin hyvä hoitamaan pieneläimiä ja on antanut ennenkin vääriä diagnooseja. Äitini oli sittemmin puhunut sisarensa kanssa, joka kehotti äitiä käymään hänen ystävänsä vastaanotolla kanimme kanssa. Siellä selvisi, että pupullamme Jaffalla ei suinkaan ollut suussa tulehdusta, vaan sillä on suolivaivoja, jotka johtuivat sen saamasta ruuasta (merkiltänsä laadukas sapuska). Sieltä Jaffalle annettiin mukaan pistoksia (nesteytys) ja voimaruokaa. He sanoivat jo silloin, että se joko kuolee, tai selviää. Jaffan maha ei alkanut koskaan toimimaan ja jo eilen se oli todella huonona. Toivo eli kuitenkin koko ajan ja uskoin sen selviämseen. Toivoin niin kovin mielessäni, että Jaffa paranee, sillä äidille tämä menetys oli suuri. Jaffa oli 
rodultansa Ranskanluppa. Niin oli myös edellinen pupumme tumman värinen Rommi, joka eli vain kaksi vuotiaaksi. Se sai aamuyöllä kouristuskohtauksen ja kuoli.
Olen aina ollut herkkä vaistoamaan kuolemaa ja uskonkin, että nämä muutaman yön kestäneet painajaiset ja omituiset unet ovat johtuneet lähestyvästä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Jotenkin vain tiedän, jos joku on kuolemassa. Se on ikävää. Tämä on myös saanut mut pelkäämään menetystä, vaikka luulisi, että tästä syystä sen osaa kohdata oikein. Ei se ole koskaan helppoa.
Työpäivä meni varsin nopeasti ja vaati paljon fyysisiä ponnistuksia. Olen tehnyt ihan mahdottoman ison työn aivan yksin. Olen ylpeä itsestäni, osaan tehdä lähes mahdottomastakin totta. Joku joskus sanoikin, että olen luonteeltani sellainen ihminen, joka saa aina sen, mitä haluaa. Se onkin tuonut mut tähän asti.