Viikon viimeinen työpäivä käynnistyi taas naama nurinpäin. Olin nähnyt koko yön unta siitä, että kun seuraavan kerran menin tallille, oli hevonen märkiviä rupia täynnä ja aivan teuraskamaa. Töissä päivä meni nopeasti ja oli ennätys hyvä, vaikka ei niin kiireelliseltä tuntunutkaan. Lisäksi muru toi hesburger sapuskaa ja sain syödä hyvin (ja epäterveellisesti).
Illalla ajeltiin tallille yhdessä ja sainkin siellä kuulla, että Donna ei viihdy yhtään ulkona. Sen on niin kylmä, ettei se edes keskity syömiseen, vaan palelee itsensä väsyksiin. Ei pärjää edes paksulla loimellaan fleece alla. Uskoisin, että tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että oli niin huono talven alku, ettei se osannut varautua näin kylmiin keleihin.
Nytpä, jos ulkona on tosi kylmä, se saa olla sisällä. Parempin sekin, kuin että palelee itsensä jumiin pihalla. Se karvaton kohta takajalassa on suurentunut. Luulen, että pakkanen ottaa siihen niin kovin, että se ärtyminen johtuu siitä. Äiti ehdotti, että kokeilen siihen kortisonivoidetta. Katsotaan auttaako se ja sitten täytyy pyytää eläinlääkäriä vilkaisemaan kinttua, tai konsultoida sinne, että olisiko jotain, mitä voisin siihen vielä laittaa.
Huomenna olisi tarkoitus käydä ilman satulaa kävelemässä pellolla. Sen enempää ei taida näillä pakkasilla pystyä tekemäänkään. Odotin kovasti talvea, mutta en ihan näin kylmää. Nyt odottelen tulevaksi kesää… onneksi talvi ei kestä ikuisesta kuitenkaan ja sais noi pakkaset nyt loppua, että heppa pärjäisi pihalla.
Sitten aiheeseen: olen kylmä ja ikävä ihminen. Niin se varmaan onkin. En aina osaa ehkä olla empaattinen tai välittää niin paljon muiden asioista. Keskityn aika vahvasti elämään omaa elämääni ja tekemään asioista itselleni mukavia. En mä tahallani tahdo olla ilkeä, enkä tosiaankaan tahdo kenenkään mieltä pahoittaa. Mä en ehkä vaan aina näe omia jalkoja pidemmäksi. Jokainen tavoittelee jollain tavalla omaa etuaan ja tahtoo elää mahdollisimman mukavaa elämää, miks ei haluaisi? Jos aina vain ottaa toiset huomioon, unohtaa elää 0maa elämäänsä. Pyydän anteeksi, että olen joskus hankala, mutta tämä olen minä. Jos on jotain, voi aina nostaa kissan pöydälle, kyllä mä osaan keskustella ja ottaa kritiikin vastaan, mutta jos en tiedä, mistä kenkä puristaa, niin en voi auttaa.
Muutamia kummallisia asioita tänään: Aamulla töissä, Möhkis oli jotenkin ihmeessä saanut pukunsa pois päältään (melko tiukka vetoketju selässä) ja päivemmällä noustessani yläkertaan rannekoruni oli kädessäni, luulin sen menneen poikki, mutta se oli aivan ehjä. Mysteeristä…
Näihin tunnelmiin tänään, hyvää yötä.