Puolta väliä mennään, vähiin käy, ennen kun loppuu (ikävä kyllä)! Heräsin puhelimeen (ärsyttävää) ja tämän jälkeen päätin vääntäytyä ylös, viedä koirat ja raahautua tallille. Autolle kävelin rehvakkaasti, katsellen, kun naapurin setä kuori omaa autoansa lumesta, mutta minun oli sula, koska se oli ollut lämmityksessä. Sitten istahdin autoon, huokaisin syvään ja käänsin avainta… ei starttaa. Kokeilen uudelleen, ei vieläkään mitään. Naama punehtuneena soitin miehelle, että oliko hän jotain erityistä eilen tehnyt autolle. Ei ollut. Hyppäsin ratista, mutisin itsekseni ja painuin vähin äänin kotioven suuntaan hakemaan miehen avaimia (omanihan hajosivat, kun yritin avata bensatankinkorkkia ja epäiltiin, että tämä voi olla syynä, ettei auto toimi). Soitin äidilleni, joka maalaili piruja seinille, että startti on rikkin.
Uusi yritys, takaisin autolle, avain virtalukkoon ja kas, käynnistyi heti. On näköjään sen verran fiksumpi vehje toi mun pösö, että ei käynnistä avaimella, josta puuttuu se sen muovipää. Hyvillä mielin jatkoin matkaani eteenpäin.
Tallilla nakkasin hepan taas heti kättelyssä käytävälle ja varustin sen. Lähdettiin maastoon. Tamma tuntui jotenkin kovin hyväntuuliselta tänään. Kun päästiin metsätielle, laitettin raviksi. Aika nopeasti Donna kuitenkin laski laukaksi, jonka sain neljän askeleen jälkeen siirrettyä takaisin raviin, mutta nosti uudestaan laukan. Okei, mä en ole koskaan laukannut sillä maastossa, koska pelkään, että se karkaa käsistä. Nytkin naama oli kalpeampi, kuin lumikinokset ympärillä ja katselin huolestuneena maastoa etsien kohtaa, jossa tiputtautuminen sattuisi mahdollisimman vähän. Löysin kuitenkin reippauteni ja toimintakykyni taas ja sain loppuviimein vauhdin tyssäämään kääntämällä hevosta yksinkertaisesti pusikkoon. Tämän jälkeen jatkettiin reissua sulassa sovussa käynnissä. Olen kyllä aika ylpeä itsestäni, tämä oli yksi niistä kauhuskenaarioista, jota olen pelännyt tapahtuvaksi. Nyt se on koettu ja eihän se niin kamalaa ollutkaan, hevonenkin pysähtyi.
Mentiin vielä tallin lähellä sijaitsevaan metsään, jossa ravailtiin reippaasti puolen matkaa (tällä kertaa pelkkää ravia) ja Donna tekikin alkuun jonkun omituisen gasellihypyn lumen alla todennäköisesti olleen kiven yli, joka lähinnä vain nauratti mua. Kokonaisuudessaan meillä oli hieno lenkki. Tamma oli niin tyytyväisen oloinen, se käveli rauhassa, lumi sateli hiljalleen maahan ja ilma oli aivan ihana. Tätä hymyä ei mun naamalta saa tänään kukaan pyyhittyä pois!
Jos nyt mietitään, mitä kaikkea matkan varrelle onkaan sattunut Donnan kanssa:
1. Ei toiminut kentällä ollenkaan, vaan jäkitti ja viskoi naamaansa.
2. Pelkäsin koko elukkaa.
3. Ei seissyt käytävällä hetkeäkään paikoillaan.
4. En uskaltanut maastoon.
5. Alkoi jäkitellä ja peruutella, ei suostunut liikkumaan eteen päin ollenkaan.
6. Uhitteli potkia ja näykkiä, kun kulki takaa, tai laittoi loimea.
7. Taluttaessa ohitteli, eikä kulkenut takana.
Lista varmaan vielä jatkuisi (tai jatkuu), mutta nämä on ne meidän päällimmäiset ongelmat, jotka tulivat mieleen ja näistä kaikista ollaan päästy yli kolmen vuoden aikana (kohta, jossa alkoi jäkittelemään ilmeni silloin, kun alettiin käymään maastossa ja alkoi siellä testaamaan). Olen joutunut itse keräämään kaiken rohkeuden ja olemaan johtaja tuolle voimakas tahtoiselle otukselle ja vihdoin tuntuu, että alan siinä onnistua. Ylipäätäänsäkin tuntuu, että juuri tällä viikolla, kun olen lähes joka päivä sillä ratsastanut (viime lauantaista tähän päivään, eilinen tosin välipäivänä), ollaan me taas löydetty jotain pientä ja ainutlaatuista. Luottamus on ottanut taas askelen eteenpäin.