Mikähän siinä on, että tosi merkilliset asiat vaikuttaa ihmiseen kummalla tavalla? Miksi joku ihan turha juttu saa aikaan vielä kummemman reaktion, tai miksi edes välittää siitä? Pystyykö sitä vaan elämään ”laput silmillä” ja olemaan oikeesti välittämättä yhtään mistään? Mitäs sitten, kun jo se, että joku katsoo oudosti tai sanoo jotain vähän hassusti, minkä ymmärtää itse omassa päässään väärin, kaataa maailman tai ainakin horjahduttaa sitä?
Mun ihmissuhteet on aina olleet äärimmäisen hankalia. Mun on ollut helppo tutustua ihmisiin, mutta vaikee pitää niistä kunnolla kiinni. Lopulta, kun saan päähäni jotain, joka saa mut ajattelemaan, että mut on vaikka unohdettu tai mua ei vaan haluta enää tuntea, aiheuttaa sen, että vetäydyn ja lakkaan samalla itse pitämästä yhteyttä, koska uskon, että henkilö ei halua mun pitävän yhteyttä. Ja näin ihmissuhteet kuivuu. Sama, kun tapaa jonkun uuden tyypin, niin kauheesti arastelen tutustumista siihen kunnolla, kun ”kuka nyt musta oikeesti tykkäis?”.
Tiedostan itse olevani hankala ihminen ja eläväni niin hetkessä, että kaikki ei vaan pysy mukana. Sitten on ne muutamat, jotka on jaksaneet katsoa tätä ailahtelevaa tuuliviiriä jo monta vuotta, kiitos siitä heille!
Kyllähän mä yritän ottaa muutkin huomioon, mutta sit taas joskus tuntuu siltä, että jos aina vaan ajattelen muden parasta ja koitan olla, ettei nyt vaan kukaan loukkaantuis, niin mun oma elämä jää elämättä siks, että mä pyytelen koko ajan anteeksi joltakin. Mutta sitten, kun taas elän mun elämää onnellisena, olenkin yhtäkkiä itsekäs!
Onhan mulla ”syyni” käytökseen…mut ei senkään syyksi tietty kaikkee voi pistää. Eikä ihmiset ymmärrä. Ei niiden kyllä tarvikaan. Joskus pohdiskelen, että vetäisin itseni kokonaan pois tuolta sosiaalisesta mediasta. Kuinkahan moni vielä soittelisi, tai lähettäisi tekstiviestejä? Ei varmaan monikaan, koska kaikki on nykyään facebookissa ja kaikki jaetaan siellä. Voisinks mä saadan sen oman metsäpläntin, minne voisin muuttaa ja elellä rauhassa ilman immeisiä. Toki ton miekkosen otan mukaan, siitä on mulle tarpeeksi seuraa. Sitten on muutamat ihmiset, keihin kyllä pitäisin yhteyttä, ei sitä kukaan ihan erakkona halua elää. Tai no, jotkut haluaa…
Mä haluaisin saavuttaa mun elämässä sellaisen tasapainon. Kokee sen hetken, kun kaikki asiat on reilassa ja kenenkään kateellisen panettelu (ei sillä, että mulle joku olisi kateellinen, tai että olisi aihetta) tai muukaan ei saisi mieltä mustaksi, vaan asian voisi ohittaa olan kohautuksella, koska kaikki olis vaan niin täydellistä. Tässähän alkaa pikkuhiljaa ihan vainoharhaiseksikin, kun joutuu miettimään, että onko nyt ollut tarpeeksi korrekti, ettei kukaan ole loukkaantunut ja eihän kukaan vaan nyt puhu pahaa musta… ja en kyllä väitä itse olevani mikään pyhimys, kaikkihan me puhutaan tavallamme toisista. Joskus, kun mietin, että en aio enää ikinä sanoa mitään ikävää toisesta, arvostella, tai edes puhua hänestä, tajusin, että se ei vain ole mahdollista! Tavalla tai toisella sitä vahingossakin arkielämässä tulee sanoneeksi edes jotain toisesta ihmisestä. En myöskään haluaisi antaa kellekään aihetta juoruta musta, mutta vaikka asuisin metsän keskellä, enkä tapaisi ihmisiä, niin taatusti juttu kulkisi. Eli pähkinän kuoressa: paskaa ei vaan voi välttää.
Joten, mitä mä sitten voin tehdä? Koittaa sulkea mun korvat ja jatkaa hymy korvissa eteenpäin, siinäpähän olisi niille. Valitettavasti vaan olen niin heikkoluontoinen, että kaikki sellainen ikävä puhuminen satuttaa tuonne jonnekin ”kylmään” sydämeeni. Mutta miksi siitä tulikin niin kylmä ja kova, sepäs onkin aivan eri tarina, parempi suojautua jo valmiiksi, niin iskut ei satu niin paljoa.