Vapaapäivän aamu alkoi liian aikaisin jo ennen kymmentä. Olin taas suuntaamassa kulkuni seuramme epävirallisiin agility kisoihin työntekijäksi. Pakkasin molemmat koirat autoon, sillä aioin startata molempien kanssa.
Aikalailla heti alkoi satamaan vettä…eikä sitä lopulta tullut miitenkään pienesti tihuttaen! Möhkis oli tosi super. Olin itseasiassa varma, että meidät palkitaan, sillä ei tullut, kuin 10 virhepistettä. Möhkis hyppäsi tosi hienosti kaikki esteet ja sillä oli hirveän hyvä eteenpäinpyrkimys!
Nupun kohdalla ei päästy, kuin kolme estettä ja sen homma levisi sitten ihan käsiin. Se ei kuunnellut, eikä edes halunnut katsoa, mihin sitä yritin ohjata. Tuona hetkenä olisi tehnyt oikeasti mieli ottaa korvista kiinni ja karjaista, että ”mitä sä teet?!”. Keskeytin radan, koska en halunnut mennä sitä loppuun, kun ei siitä näyttänyt tulevan yhtään mitään tänään. Kun viimein koitti palkintojenjako, olin innoissani: me saadaan palkinto! Vaan kuinka kävikään: me oltiin viimeisiä! Vaikka rata meni niin hienosti ja tuntui, että koira meni juuri sinne, minne pyysin. Ikävä kyllä tämä tietysti latisti omaa fiilistäni aika valtavasti. Olen kuitenkin aika kilpailuhenkinen ihminen. Kohtaan ihan hyvin pettymyksiä, mutta suurin ongelma tässä olikin juuri nyt se, että tosissani luulin, että olisimme päässeet palkinnoille.
Niska kumarassa ajettiin kotiin. Möhkis sai ylimääräisiä herkkuja, koska se oli kuitenkin ihan tosi hieno. Sai myös ruuan joukkoon vähän jotain ekstraa. Koska harrastuksen tulee olla mielekästä ja kivaa, pohdinkin nyt uudemman kerran, onko tämä agility minulle sitä? Saanko siitä iloa, vai onko se vaan pakkopullaa?
Äitini on aina harrastanut koiriemme kanssa Tokoa ja agilityä. Itse olen ollut kiinnostunut vain hevosista, en sen enempää koirien kanssa touhuamisesta, kuin niiden lenkittäminen. Nupun kanssa harrastelin ehkä vuoden verran aktiivisesti ja juuri varmaan tästä samaisesta syystä sitten lopetin, kun se ei enää tuntunut mukavalta. Olisi kiva löytää joku harrastus, missä itse olisi hyvä ja missä koiratkin pärjäisivät mukavasti. Eikä sen tietysti tarvitsekaan olla mitään ”verenmaku suussa” juttua, vaan sellaista huoletonta menoa, missä ei tarvitse kilpailla.
Pettymyksen saattelemana ajelin sateessa tallille. Meinasin ensin, etten ratsasta, kun on niin kammottava keli, mutta sitten kuitenin tuli huono omatunto ja halusin poiketa siellä kuitenkin vilkaisemassa, onko Donnalla kylmä. Olihan sillä. Se tärisi, kuin haavanlehti ottaessani sen talliin. Tein pikavarustuksen ja lähdettiin heittämään pieni lenkki. Suurimmaksi osaksi ravailtiin, sillä ilma oli niin paska, kuin olla ja voi! Tallilla se sai päälleen vuorettoman sadeloimen, jotta pysyisi nyt edes vähän kuivana ja ainakin tuuli pysyy poissa.
Näihin tunnelmiin lopetan avautumiseni ja alan pohtimaan, mitä me jatkossa koirien kanssa keksittäisiin ja voisinpa vähän käväistä tuolla Prisman suunnassa hakemassa itselleni uuden väriin tukkaan ja kuka tietää vaikka yhden siiderin saunaan. Tänään varsinkin tuo lämmin sauna kuulostaa niin houkuttelevalta. Ihmettelen, jos en tule kipeäksi tästä kaikesta kastumisesta sun muusta.