Näin se on, että kesä alkaa ikävä kyllä olemaan ohi. Eilen ratsastellessani pistin merkille jo kellastuneita ja tipahtaneita koivunlehtiä. Tuli sellainen haikean iloinen olo. Rakastan syksyä, mutta kulunut kesä on ollut yksi elämäni parhaista ja on surullista, että se on nyt ohi. Syksy tuo mukanaan uusia mukavia tuulia ja toivottavasti hyviä hetkiä, joten siinä mielessä ei pitäisi olla surullinen syksyn tulosta. Kesä tulee taas ensi vuonna.
Tänään oli lääkärikäynti toisessa kaupungissa, jossa on tutkittu mun naksuvaa ja sijoiltaan menevää leukaa. Viime käynnistä on todella pitkä aika, koska olen systemaattisesti siirtänyt ja siirtänyt aikaa. Tänään sinne oli sitten mentävä. Ensin otettiin röntgen kuvat ja sitten menin lääkärin vastaanotolle.
Sain joskus vuosia sitten sieltä purentakiskon, jota en kuitenkaan käyttänyt, kuin muutaman kerran (tosin olihan siitä hyötyäkin). Kerroin, että en ole sitä käyttänyt, enkä tahdokaan käyttää, koska musta se on ällöttävä. Lääkäri päätyi sitten siihen, että josko hampaat hiottaisiin, että purenta paranee. Mussa se lause aiheutti paniikin (pelkään ihan hirveästi hammaslääkäriä), mutta suostuin lopulta hiontaan. Nyt ensimmäistä kertaa muutamaan vuosiin, pystyn puremaan hampaat yhteen niin, että ne kaikki koskettavat toisiaan, vau! Lääkäri suositteli myös hankkiutumaan kammosta eroon, katsotaan nyt, pitäisi löytää vielä pelkotilapotilaisiin erikoistunut lääkäri, johon pystyy luottamaan.
Olin vähän kahden vaiheilla, kun ajeltiin tallin ohi, että laitanko Donnalle loimen, kun alkaa olla jo vähän viileä, mutta jätin sen sitten tekemättä. Pyysin, että hoitaja laittaisi sitten yöksi. Kaksi päivää laiidunta jäljellä, huomenna tulee eläinlääkäri raspaamaan ja rokottamaan.