En ole koskaan ollut mikään erikoinen koirankouluttaja (vaikka koiria meillä on ollut syntymästäni lähtien erilaisia), eikä minun oikeastaan ole ikinä tarvinnut opettaa koiraa, koska äitini on hoitanut sen puolen, kun on niin innostunut ollut agilitysta ja tokosta (lisäksi itse pyörin päiväni tallilla, sillä ylä-asteen aikana minulle tuli ensimmäinen hevoseni). Nyttemmin oman pennun kanssa mulle on alkanut muodostumaan tavoitteita ja kevään korvilla Möhkiksen ollessa nyt 10 kk, on ihan todenteolla alettu opettelemaan asioita kunnolla. Toukokuussa alkaa pentu agility. Aitaa ja putkea me onkin jo harjoiteltu.
Joka päivä olen ottanut yhden tavoitteen. Tänään se oli ”Kurre” (eli istuen takajaloilla yläruumis suorana). Sinäänsä semmonen ”turha” temppu, mitä ei todellakaan esim. missään tokossa tai muussa tarvita, mutta koska toi penska on niin ketterä, niin musta on hauska opettaa sille asioita, varsinkin, kun on vielä nopea oppimaan.
Tähän mennessä on opittu: istu, maahan, paikka, ryömi, kurre, tänne.
Jokaista harjoitusta on jatkettu niin kauan, että se sujuu ja välissä tehty sellaisia helppoja harjoituksia, ettei kyllästy. Koska niin, kuin ihminen, jos asia on tosi vaikea ja pyydetään vaan toistoja, toistoja, toistoja, niin mielenkiinto lopulta katoaa. Varsinkin, jos vaadittu asia on vielä uusi ja et vielä täysin ymmärrä sitä.
Tavoitteena edessä päin ovat ainakin: sivulle ja seuraa, joita tullaan tarvitsemaan tottelevaisuus koulutuksessa. Harjoitus, jossa jätetään koira istumaan ja kävellään pois päin vilkaisematta koiraan, pysähdytään, katsotaan koiraa ja lopulta kutsutaan luokse, olen käyttänyt nyt paljon. Se on Möhkikselle hyvä harjoitus, sillä se on tosi malttamaton. Se ei millään jaksais odottaa. Lisäksi päivittäiset harjoitukset ja aktivointi on sille tärkeää, myös siksi, että Möhkiksessä on kahta aktiivista rotua ja terrierin luonne paistaa vahvasti läpi. Niin myöskin kyseenalaistaminen, joka ilmenee nyt lähinnä sellaisena ”en kuule” tyyppisenä, kun löytyy ulkoota kiva haju ja toisaalla kutsutaan jo takaisin.
Siitä Möhkis on ollut tosi kiva koira, että se ei ole tuhonnut oikeastaan mitään. Se osaa olla kotona yksin ja hiljaa ja on muutenkin ollut ihan tosi hyväkäytöksinen (tähän pidän kyllä syynä alusta lähtien joustamatonta kuria ja rajojen asettamista). Möhkis on myös täysin sisäsiisti.
Tuntuu välillä niin hassulta, kun ihmiset puhuvat ja sanovat, että kyllä heidän koirillensa on pissapaikka kotona (pienen rotuisilla, tietysti ei voi olettaa, että pentu, oli se iso tai pieni on sisäsiisti välittömästi, puhun tässä nyt aikuisiän saavuttaneista koirista), että eiväthän ne nyt pysty pidättämään, eivätkä opi sisäsiisteiksi. Miksiköhän… varmaan siksi, että niiden on annettu tehdä tarpeensa sisälle. Myöskin rakko on suhteutettuna koiran kokoon, eli toisaalta ei voi verrata, isoa ja pientä koiraa siinä asiassa. Möhkis ja Nuppu viedään yleensä ulos viimeisen kerran n.23-24 välillä, joskus vähän aikaisemmin ja hyvin jaksaa pikkukoirakin odottaa aamuu 9 asti. Mutta tapoja on yhtä monia, kuin ihmisiä ja koiria. Ei ole ns. oikeaa ja väärää tapaa. Mulla vaan on aina ollut tuolla takaraivossa, että koira ei sisälle tee.
Palaten vielä tuohon Möhkiksen agilityyn, odottelen innolla sen alkua ja tavoitteena meillä on myös kisat (toivottavasti virallisetkin), joita varten Möhkis on rekisteröity FIX-rekisteriin (eli kennelliiton rekisteri, johon rekataan sekarotuiset tai paperittomat koirat).
Nyt on koko konkkaronkka aivan päivän väsyttämä.
Itselläni on ollut koko päivän jotenkin outo olo. Sellainen, ikään kuin sumuinen, tylsistynyt, ärsyyntynyt… sitä on aika vaikea selittää. Tuntuu ihan siltä, kun jotaan todella yrittäis pyrkiä pintaan, mutta se ei pääse. Mahtaako joku päivän käydä niin, että vaan räjähdän osiksi ja pirstaleiksi ympäriinsä. Se jää nähtäväksi.