Heräsin vapaapäivän aamuun jälleen. Tosin, puol yhdeksän aikaan aamulla sain puhelinsoiton, josta en kovin paljoa järjellistä muista, kun olin ihan unenpöpperössä. Tarkoitus oli soittaa tänään vielä takaisin, mutta se sitten jäi, kun oli niin paljon tekemistä.
Soitto tuli nuorisotyö pajalta, jonne olin laittanut sähköpostia lintujen kaapin ovesta. Muistelen, että puhe oli 15€/h työlle, plus puu ja verkko, joka ei saanut olla mitä tahansa verkkoa. Sinkitty ei käy ollenkaan, koska se on myrkyllistä. Sanoi vissiin, että ei se miljoonaa kuitenkaan maksa. No ei varmasti. Täytyy huomenna soitella vielä, koska tulis aika paljon tilaa, jos nyt pääsis noista molemmista häkeistä eroon. Undulaatit ovat tosissaan yllättäneet ja lentelevät parin päivän välein vapaana, mennen itse omaan häkkiinsä sisälle. Lauantaina pitäisi koittaa Tintinkin pääsy häkistä ulos. Toivottavasti kaikki sujuu mallikkaasti ja se palaa myöskin itse omaan häkkiinsä. Toivoisin myös, että se kotiutuisi hyvin, eikä tulisi ongelmia. Karvinenkin palaa lauantaina kotiin mökiltä.
Päivä lähti käyntiin siitä, että sain inspiraation käydä varaston tavarat läpi ja kiikutettiin ne siipan kanssa kirpputorille. Laitoin hinnat aika alas, että pääsisi niistä eroon. Aika paljon tavaraa sinne meni ja varmaan vielä löytyy lisää vietävää, kun vähän katson ja pengon. Tallillakin poikkesin nopeasti ennen kirpparille menoa. Tsekkasin vuohisen ja nestettä siinä edelleen samassa kohdassa on. Liikunnassa se sulaa, joten en usko sen olevan mitään sen kummempaa, kun kuitenkin liikkuu hyvin, eikä onnu. Takasissahan sillä on aina nestettä ollut enemmän tai vähemmän, kun on vennot jalat. Voi olla, että kun kengitetään toka päivä, katoaa se nestekin, kun kaviokin on taas vähän pitkä, niin rasittuu nivelet. Viikonloppuna pitäisi sitten olla aika mennä laitumelle.
Illalla lähdin kaverin kanssa lenkille ja saatiin taas purettua kaikki asiat ja höpöteltyä. Mä oon välillä vähän surrut sitä, että sitte, kun lähdetään takas pk:lle, niin ei nähdä tän kaverin kanssa enää, mutta sen miehelle on asunto stadissa ja se haluaa, että ne asuu osin siellä. Joten en menetäkään ystävää, koska se käy kuitenkin sielläkin välillä. Mä olisin aikalailla valmis lähtemään tyyliin heti, koska mahdollisuuksia on siellä niin paljon enemmän, kuin täällä. Mä tahtoisin tosissani aloittaa sen pieneläinhoitajan tutkinnon ja mulla siihen olis tavallaan täällä nyt mahdollisuus, mutta olosuhteiden takia mun on jätettävä se tilaisuus käyttämättä.
Sitten tietysti me kuitenkin ollaan menossa naimisiin ens vuoden elokuussa tuolla lähikunnan kirkossa, niin kai täällä pitäis vuos vielä vanheta. Vuodessakin voi sattua vaikka mitä, joten voihan olla, että asiat tietysti siitä muuttuu ja ainahan sitä kirkkoakin voi sitten vaihtaa…
Samat huolet jatkuu edelleen, mihinkäs ne olisi kadonneetkaan, mielessä ovat koko ajan. Sitä sanotaan, että asiat helpottuu puhumalla, mutta ei se kyllä siltä tunnu. Ahdistus vaan jotenkin tulee viielä todellisemmaks, kun sen sanoo ääneen. Mä oon aina ollu siitä hassu ihminen, että niin kauan, kuin joku asia on vaan mun päässä, se ei ole todellinen. Mutta, kun mä sanon sen ääneen, niin se on tavallaan ”päästetty vapaaksi” ja siitä tulee todellinen. Silloin sitä vasta ahdistuukin, kun on myöntänyt itselleen, että asia on nyt näin. Niin, jotain asioita on helppo korjata, mutta ne ei ole aina musta riippuvaisia. Tai on ehkä tavallaan, mutta enhän mä tosta vaan voi muuttaa suhtautumistani asioihin. Mites se sanonta menikään: ”ei tiikeri juovistaan pääse”, mutta yrittää voi aina.