Nyt ois taas työt sitten seis tiistaihin asti, kiva. Huomenna vuorossa pikkuveljen synttärit (kuvitella, se täyttää 18- vuotta) ja ennen sitä aamulla tunti (toivottavasti kenttä ei ole kauhean jäinen ja koppurainen, kun ei ole niitä hokkeja vielä).
Ihmisen mieli ja pää on kummallinen asia. Kun on kokenut jotain, josta on toipunut pitkän aikaa, v0i ihan pieni juttukin järkyttää taas ja saada olon takaisin alkutilaan. Kun voi elää vain niin, että unohtaa kaikki ja välttelee vaikeita tilanteita, kaikki sujuu, mutta ihan pienen pieni asia voi rikkoa tyynen veden pinnan. Siispä mieli on, kuin vesi. Kun on tyyntä, se ei tarvitse, kuin pienen kiven rikkomaan pinnan, joka voi yltyä hetkessä suureksi myrskyksi.
Miksi ihmiset sitten sekoaa niin pahasti, että ne haluaa jättää tän maailman? Monesti aina mietin, että eikö jokaisella ole jotain, joka pitää täällä? Itselläni se on aina ollut eläimet. Mitäs sitten, jos mua ei olis, kuka niistä huolen pitäisi? En jaksa uskoa, että vanhemmat haluaisi esimerkiksi koko tätä eläinlaumaa niskaansa. Silloinkin, kun on ollut tiukka tilanne, niin itse olen pysynyt jaloillani noiden karvaisten lasten ansiosta. Mutta ei se kaikille riitä.
Muistelin tuossa yksi päivä yhtä edesmennyttä kaveriani, joka meni oman kätensä kautta. Vielä joskus välillä, vaikka siitä on aika pitkä aika mietin, että eikö todella ollut mitään, minkä takia olisi kannattanut vielä jaksaa.
Meni melkoiseksi mietiskelyksi, kai se on tältä päivältä taas tässä.