Aamu alkoi mahdollisimman huonosti. Näin koko yön unia menneistä vuosista ja elin niiden tapahtumia läpi taas. Ja unihan keskittyi nimenomaan niihin asioihin, jotka on koskaan koetelleet eniten (ei niinkään siis mihinkään hyviin muistoihin). Koska unet olivat kovin todentuntuisia, saivat ne lähes koko päivän pilalle, koska ne pyörivät ajatuksissa taas. Olis tosi helppoa, kun vois valita tietyn osion tuolta muistilokerikosta ja painaa ”delete”. Sitten ne asiat ei enää koskaan vaivais tai nousis esille.
Jossaan vaiheessa päivää mun aivot antoi mulle armoa ja pystyin taas olemaan niin, kuin ennenkin miettimättä sen enempiä (luojan kiitos). Tämä sai mut ryhtymään tietynlaisiin toimiinkin. Tajusin, että on jotain ihmisiä, joita en tahdo pitää enää liki. Olen työntänyt heidät kauas jo pitkän aikaa sitten, mutta nyt tahdon hyvästellä heidät lopullisesti. Eivät he pidä minuun yhteyttä, eivätkä kysy kuulumisia, joten luulen, että se on heille ihan yksi ja sama. Sanoinkin joskus, että en halua tai voi heitä enää tavata, koska se saa mut tuntemaan oloni epämukavaksi, mutta voidaan joskus jutella tai jotain netissä. Nyt vaan pitäisi sitten vielä painaa ”poista”…
Poikkesin ilta myöhään sateessa tallille. Tarhat ovat taas ”normaalit” kura tarhat, kun on ollut niin lämmintä. Donnan jalatkin oli ihan normaalin tuntuiset nyt, kun on ne hokit ja ei tarvitse seistä missään jäisessä muhkurassa jännittäen joka lihasta. Kotiin, kun pääsin, niin tuntui, että päivä olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen uuvuttava ja niinhän se oikeastaan olikin.
Ensi yötä ja parempia unia odotellessa.